Minun kaikkien aikojen Vancouverin Horror-Team näyttää tältä:
Jan Bulis - Mark Messier - Jason King
David Booth - Petr Nedved - Josef Beranek
Harold Drunken - Harry York - Bill Muckalt
Byron Ritchie - Marc Chouinard - Brad Isbister
Mathieu Schneider - Keith Ballard
Eric Weinrich - Jason Strudwick
Bert Robertsson - Chris McAllister
Felix Potvin
Martin Brochu
Valmennus: Mike Keenan
Pyrin välttämään kokoonpanossa puhtaita gooneja, vaikka he olisivat saattaneet olla pelitaidoiltaan huonompia kuin muut pelaajat. Lisäksi pyrin löytämään vähän jokaisen roolin pelaajia mukaan ja pyrin vähän roolittamaan joukkuetta, jotta joukkueeseen tulisi muutakin kuin minimipalkkaisia byronritchieita tai tommisantaloita.
Kokoonpanoon päästäkseen kriteerinä oli useimmissa tapauksissa joko selkeä odotusten alittaminen tai sitten selkeä kiinnostuksen ja intohimon puute pelille ja joukkueelle. Schneider, Weinrich ja Brochu pelasivat kyllä niin vähän Vancouverissa, että heidän sijoittamisensa tuonne on kyseenalaista, mutta kaikki tekivät toisaalta lähtemättömän vaikutuksen siinä ajassa minkä ehtivät Vancouverissa pelata.
Jos vähän käyn noita läpi:
Ykkössentteri Messier (ja Keenan) hajottivat pitkään yhdessä pysyneen ja finaaleissakin käyneen Canucksin rungon 90-luvun lopussa todella tehokkaasti ja nopeasti. Messier oli pelaaja, joka alkutekijöikseen käytännössä pakotti seuran ottamaan takaisin hänelle käyttöön jo alle kolmikymppisenä kuolleen Waynen Maen numeron 11 ja joka myöhemmin kapteenina ollessaan muodostui joukkueelle pelilliseksi ja henkiseksi syöväksi.
Messier ei koskaan pelannut Canucksissa onneksi sopimustaan loppuun joukkueen ostettua hänet ulos, mutta ne kolme vuotta olivat faneille elinkautinen. Messierin aikana Canucks jäi kaksi kertaa Läntisen konferenssin huonoimmaksi ja kerran toiseksi huonoimmaksi joukkueeksi. Messierilla on hieno historia, mutta silti Mark Messier Leadership Award on tänä päivänä Canucks-faneille samanlainen vitsi kuin olisi Matt Cooke Lady Byng Trophy.
Ehkä pahinta Canucks-faneille Messierissa oli se, että paitsi hän ja Keenan tuhosivat kaikkien aikojen suosituimman joukkueen Vancouverissa, Messier oli ollut vain pari vuotta aikaisemmin NY Rangersin keulakuvana Vancouveria vastaan Stanley Cupin finaaleissa. Tuolloin Canucksin kapteeni Trevor Linden pelasi sarjan neljä viimeistä peliä molemmat kylkiluut murtuneina ja kuudennen pelin lopussa juuri
Messier vammautti Lindenia lisää. Linden teki tästä huolimatta kaksi maalia seitsemännessä pelissä, mutta Rangers voitti mestaruuden.
Ykkösketjun laitureista Jason Kingilla oli hieno junioriura ja hän myös aloitti Sedinien vierellä hyvin. Loukkaantumiset veivät kuitenkin pelihuumoria Kingilta ja hänestä tuli lopulta farmipelaaja, joka kävi pelaamassa myös Saksassa. Odotusarvot Kingia kohtaan olivat hänen NHL-uransa alun ja Halifax-kautensa jälkeen (61 peliä, 63 maalia) jotain muuta kuin DEL-sarjan pelaajassa.
Jan Bulis on tässä joukkueessa siksi, että hän oli Vancouverissa vain yksinkertaisesti todella tyhmä jääkiekkoilija, joka saattoi tehdä kentällä etenkin runkosarjan aikana tilanteesta riippumatta ihan mitä tahansa joukkueestaan välittämättä. Tom Larscheidin lausunto kertoi aikanaan kaiken tästä itselleen pelanneesta pelaajasta; "Jan Bulis is a dumb hockey player that makes dumb decisions almost every game that hurt this hockey team".
Kakkosketjun sentteri Petr Nedved oli minulle ehkä kaikkien aikojen suurin pettymys Canucksin varauksista. Pelaajanahan Wayne Gretzkya suuresti idolinaan pitänyt Nedved oli taitava ja huippulahjakas, mutta ehkä hänen kohtalokseen koitui karkaaminen nuorena Vancouveriin, silloisen Tsekkoslovakian huima ero Pohjois-Amerikkalaiseen elämäntapaan ja häneltä jäi puuttumaan se viimeinen palo, joka olisi vienyt hänet ihan huipulle vuosiksi (toki Nedved pelasi hyvän uran, mutta lahjoja olisi ollut vielä parempaan)?
Myös Vancouverin päätöksessä peluuttaa laihaa ja voimatonta juuri varattua hyökkääjää nelosketjussa olisi ehkä ollut toivomisen varaa. Toinen juniorikausi WHL:ssa olisi voinut toimia Nedvedille paremmin kuin NHL:ssä jämäminuuteilla pelaaminen ja ilmeisesti tuo päätös koitui myöhemmin Nedvedin kehittyessä Vancouverin kohtaloksi sopimusasioissa. Seuran onneksi Nedvedilla saatiin kuitenkin lopulta Brown, LaFayette ja Hedican, jotka olivat kaikki auttamassa Canucksia pääsemään finaaleihin.
Kakkosketjun laiturissa Boothissa ei ollut puolestaan kuin kolme isoa vikaa: jatkuvat loukkaantumiset, iso palkka ja surkea osumistarkkuus. Pelaajana Booth vaikutti sympaattiselta eikä häneltä puuttunut myöskään yritystä, mutta ikävä kyllä nuo viat olivat selvästi suuremmat kuin hyödyt. Kolmen kauden aikana Canucks sai Boothilta yhteensä 26 maalia ja maksoi hänelle noiden kausien aikana 13.5 miljoonaa dollaria.
Kakkosketjun toinen laituri Josef Beranek oli tehnyt ennen 95-vuoden työsulkua Flyersille 28 maalia, joten minulla oli odotuksia hänen suhteensa ja ilmeisesti seurassa uskottiin myös Beranekiin. Käytännön tasolla homma ei toiminut kuitenkaan Vancouverissa ollenkaan ja Beranek putosi lopulta aina nelosketjuun saakka. Beranek jäi ensimmäisellä kaudellaan kahdaksaan maaliin ja toisella kaudellaan kuuteen maaliin (61 pelissä).
Kolmosketjun sentteri Harry York oli selvästi Keenanin suosikkeja ja minulle aikanaan siksi yksi inhokeista. York oli vahva pelaaja, mutta hänen peliälynsä ei ollut NHL-tasoa. Kolmosketjun laiturit Bill Muckalt ja Harold Druken olivat puolestaan tyyppiesimerkkejä pelaajista, joilla olisi ollut kaikki lahjat, mutta kummallakaan ei ollut halua ja toisella oli lisäksi paha kentän ulkopuolinen ongelma. Muckaltin uraa pilasi olkapäävamma.
Nelosketjun Chouinardiin oli odotuksia hyvien Wild-kausien jälkeen (viimeisellä Wild-kaudella 30 pistettä), mutta Vancouverissa en ole nähnyt yhtä heikkoa pelaajaa nelosketjun sentterinä (mielestäni Tommi Santalakin pelasi paremmin). Hänet pistettiinkin kesken kauden waiver-junalla farmiin, eikä hän sielläkään tehnyt mitään. Nelosen laiturit Isbister ja Ritchie tulivat kruunaamaan Dave Nonisin manageriajan viimeisen kauden nelosketjun hankintoina. Molemmat lähtivät Vancouverista Sveitsiin ja lopettivat siihen NHL-uransa.
Puolustuksen ykkösparin Mathieu Schneider tuli liian myöhään Vancouveriin. Hänellä oli takana hieno ura, mutta pelit Vancouverissa menivät lievästi sanottuna vihkoon. Alain Vigneault savusti ison egon puolustajan lopulta pois. Schneiderin pakkipari Keith Ballard oli hänkin pelannut varsin hyvää uraa ja ollut Phoenixissa ja Floridassa top4-puolustaja neljä kautta peräkkäin. Toisin kuin Schneider, Ballard oli lisäksi vielä hyvässä peli-iässä ja Vancouverin manageri Gillis maksoi hänestä kovan hinnan (ykköskierroksen varauksen, nuoren hyökkääjän Michael Grabnerin ja Steve Bernierin).
Vancouverissa Ballardin ura otti kuitenkin isoa laskua ja hän putosi esimerkiksi Aaron Romen taakse puolustuksen peluutushierarkiassa. Koko NHL-uransa ajan lähes kaikki pelit pelannut Ballard alkoi kärsiä myös loukkaantumisista, jotka verottivat hänen ominta peliään. Esimerkiksi Vancouverin finaalikaudella Ballard oli puolustuksen peliajoissa seiskapakki, mikä oli iso pettymys silloiselle seurajohdolle ja useille faneille, varmasti myös Ballardille itselleenkin. Hänestä odotettiin ihan muuta ja myös maksettiin ihan muusta.
Kakkosparin Eric Weinrich tuli paikkaamaan puolustuksen loukkaantumisia siirtotakarajalla 2005-06 eikä ehtinyt onneksi pelata Vancouverissa kuin 16 peliä. Kunnioitettavan NHL-uran kokonaisuutena pelannut puolustaja tuli käytännössä lopettelemaan uraansa Vancouveriin ja sen huomasi kaikesta mitä Weinrich kentällä teki. Hän oli yksi harvoja sen joukkueen pakkasella tehopörssissä olleista pelaajista ja ehti vetämään 16 pelin aikana itsensä pakkaselle -13 verran, voittaen selvästi tuon negatiivisen tilaston. Onneksi Weinrich ei ehtinyt enempää pelata tuota tahtia Vancouverissa. Muuten hänellä olisi ollut -67.
Weinrichin pakkipari Strudwick tuli Keenanin aikana vaihdossa Gino Odjickiin (koko tapaus lähti Odjickin rohkeasti puolustaessa Lindenia Keenanin ja Messierin edessä) ja oli pelkästään tämän takia inhokkilistalla aikanaan. Mutta todellisuudessa Strudwick ei itse ollut syypäänä pienessäkään määrin tuohon kauppaan. Kentällä Strudwick ehti pelata Vancouverissa viiden kauden aikana ja pelasi pienessä roolissa. Hän yritti, mutta hänellä ei ollut liikettä nopeita vastustajia vastaan.
Kolmospakkipariksi olen valinnut kaksi puolustajaa, joiden ohittamiseen ei tarvinnut aikanaan syöttöketjuja. McAllister piti NHL-paikkansa isompana ja kovempana pidempään ja häntä peluutettiin hyökkääjänäkin. Hän pelasi NHL:ssä yli 300 peliä ja rikkoi kerran viiden pisteen rajapyykin. McAllister ei tosin ollutkaan maalintekijä, mutta toivoisihan sitä syvyyspelaajalta edes vähän käsiä. Robertsson kävi puolestaan pelaamassa Tampereen Ilveksessä yhden kauden 2000-luvun alussa.
Maalivahteina tässä minun joukkueessa ovat Felix Potvin, joka tuli pitkäaikaisena Toronton ykkösmaalivahtina isojen odotusten säestämänä kaupunkiin, mutta omat fanit buuasivat "Kissan" usein ulos ja hän hävisi Bob Essensalle lopulta peluutuksen. Kakkosmaalivahtina on Martin Brochu, jota huonompaa maalivahtia en ole nähnyt koskaan Vancouverin peleissä.
Valmentajana on itse oikeutetusti Mike Keenan, joka näytti aidosti vihansa pelaajia kohtaan Vancouverissa ja jonka aikana Vancouver sukelsi pahemmin kuin koskaan. Valmennusurallahan Keenanilla on kaikesta huolimatta menestystä ja menneellä kaudella hän valmensi Magnitogorskin Venäjän mestaruuteen. Keenanin teesit eivät vaan koskaan toimineet Vancouverissa.
