Mikko Hautalan kirja Sotaa ja rauhaa, on pysäyttävin lukukokemus pitkään aikaan. Kaverilla on tarinaa niin Moskovan, kuin Washingtonin päästöskabineteista. Lisäksi Hautalan laaja sivistys, kulttuuriosaaminen ja viileä älykkyys tekevät vaikutuksen, ehkä kiipesi arvostuksessani kakkoseksi, Max Jakobsonin jälkeen ja se on paljon se.
Hautala pohtii kirjan viimeisillä sivuilla Suomen tulevaisuutta, puolustuspolitiikasta talouteen. Realismi on raakaa, mutta äärimmäisen hyvin analysoitua. Kirjasta riittäisi siis pureksittavaa moneen jatkiksen ketjuun, mutta Suomen talouden ja yhteiskunnan toimitamallien kohdalla Hautalan ajatuksen tiivistyvät lauseeseen: "Pitäisi ratkaista ongelmia, ei ongelmalisoida ratkaisuja". Hautalan mukaan Suomi on pudonnut muiden Pohjoismaiden kelkasta, koska rakenteita ei ole kyetty/haluttu muuttaa, eikä poliittista tahtotilaa ja ymmärrystä löydy. Tämä löi erityisen vahvasti silmille, kun katsoi aamun uutisia, jossa demareiden kannatus on noussut 24%:iin. Mitä tarjottavaa Suomen demareilla on talouden kurssin muuttaiseksi ja väistämättömien realiteettien tunnustamiseksi? Suomen demarit eivät ole Tanskan demareita (tähän iso kyynel), eikä edes Ruotsin demareita (tähän pienempi kyynel). Demareiden kannatus kasvaa, koska heiltä välittyy illuusio, että elämä voisi jatkua entisellään. Näin ei ole, sillä Suomen oman pysähtyneisyyden lisäksi myös maatamme ympäröivä maailma on muutoksessa ja vielä kannaltamme huonoon suuntaan. Tämä pakottaa meidät käyttämään pienenevää kakkua entistä voimakkaammin turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin, joiden moninaisuutta (valtavat logistiset hankkeet saariaseman muuttamiseksi, linnoittamisen valmistelu, koko maan kehittäminen, huoltovarmuus, suorat sotilaalliset panostukset) ei Suomessa oikein ymmärretä.
Hautalan mukaan yksin ulkopolitiikan resursseja pitää raasti reivata uudelleen; maakuva, taloudellinen kiinnostavuus ja yritysten näkyvyys pitää laittaa keskiöön. Idealistiset ihmisoikeusperusteiset hankkeet ja muu kehitysyhteistyö pitää ajaa realismin nimissä alas, pienenevät resurssit on pakko suunnata itsekkäästi ja tehokkaasti. Lisäksi Hautala vaatii selkeää maahanmuutopoliittista linjaa, johon "kaikki" sitoutuvat. Porukkaa pitää Suomeen saada töihin ja/tai opiskelemaan, mutta ei sellaista, joiden sopeutuminen ei näytä missään muuallakaan onnistuvan.
Itselleni tuli Hautalan kirjan jälkeen ikävä Winston Churchilliä. Kuka olisi Suomessa se poliitikko, joka sanoisi: "Minulla ei ole muuta tarjottavana kuin verta, hikeä ja kyyneleitä", mutta sitten sieltä tunnelin päässä tulisi näkymään valo, kunhan kääritään hihat.
