Mikä ihme tuota organisaatiota vaivaa?
Vähävaraisten, puolisyrjäytyneiden ja syrjäytyneiden tapauksessa tilanne voi olla se, että apua ei saa, vaikka sitä yrittäisi hakea.
Poliiseille apua sen sijaan lienee tarjolla, mutta jos poliisimies tai -nainen kokee avun piiriin hakeutumisen kynnyksen liian korkeaksi esimerkiksi häpeän tai työhön liittyvien seurausten vuoksi, apu jää hakematta. Taustalla vaikuttaa suorittava toksinen maskuliinisuus, joka saa kuoleman tuntumaan helpommalta vaihtoehdolta kuin oman heikkouden ja tarvitsevuuden tunnustamisen.
Yksi perinteinen tapa hoitaa toksisen maskuliinisuuden aiheuttamia ongelmia on vetää viinaa.
Aina apukaan ei auta, mutta usein ammattilaiselle puhuminen keventää mieltä ainakin väliaikaisesti. Häpeä on kauhea vaiva. Se paitsi syrjäyttää avun piiristä niin aiheuttaa myös väkivaltaisuutta. Minulla on syvästä sisäistetystä häpeästä hyvin kattava koko elämänmittainen kokemus.
Ongelma tuskin on organisaatiossa sinänsä. Se on kulttuurissa, joka ei salli ihmisten paljastaa heikkouttaan. Vieläkään heikkoutta ei osata nähdä luontevana osana ihmisyyttä, vaan joko sitä piilotellaan tai sitten se tuodaan korostetusti esiin.