Kiitos yhdestä elämäni hienoimmista jääkiekkohetkistä. Bratislava 2011 tulee aina olemaan mulle tunnepohjalta omassa kastissaan, koska ensimmäiset jääkiekkomuistoni ovat vuoden 1996 puolivälierästä Kanadaa vastaan. Bratislavaan siis päättyi (liian) pitkä henkilökohtainen metsästys nähdä Suomen voittavan jotakin suurta. Mikäli olympiakultaa ei mun elinaikanani tule, on Janne Pesosen 4-1 maali mulle ikuisesti se suurin hetki, jolloin tajusin että Suomi ei tätä finaalia tällä kertaa enää voi hävitä. Se on korvaamaton hetki, käsittämätöntä ajatella että urheilun seuraaminen voi saada aikaan sellaisia tunnetiloja.
Eilinen pääsee kuitenkin hyvin lähelle. Ottelu oli niin uskomattoman jännittävä, draamankaari jälkikäteen ajateltuna aivan täydellinen david-goljat -mukaelma. Niin monta kertaa Suomi on tuollaiset ottelut sitten kuitenkin lopulta hävinnyt. Ja vaikka tavallisesti tulee naureskeltua JA:n otteluseurantaketjuille, joissa matsit hävitään monta kertaa pelin aikana ja jo niitä ennen, niin täytyy myöntää että tällä kertaa 2-2 tasoituksen jälkeen en uskonut voittoon enää minäkään. Djoosin maalin jälkeen olo tuntui epäoikeudenmukaiselta, huijatulta. Eeppisestä taistelusta huolimatta Ruotsi näytti väkisin punnertavan ohi.
Tasoitusmaali vaikutti peliin kuitenkin aivan päinvastaisella tavalla kuin oletin. Ehkä kyse on miesten ja nuorten eroavaisuuksista painetilanteissa, mutta Suomi ei sittenkään lamaantunut, Ruotsi ei saanutkaan ylivoimaista itsevarmaa voittodraivia käyntiin. Sen sijaan yhtäkkiä Suomi pystyi pitämään kiekkoa, ensimmäistä kertaa pelaamaan omilla vahvuuksillaan. Näen, että juuri tässä tilanteessa ruotsalaisten henkinen kantti ei enää kestänyt. Se oli yllätys.
Jatkoaika oli Suomelta jo rohkeaa peliä, ja 4vs4 mielestäni sopi hyvin Suomelle. Ruotsi ei neljällä miehellä ehtinyt paineistamaan yhtä voimakkaasti kuin varsinaisella peliajalla, ja Suomi pääsi avaamaan rauhallisemmin. Vaikka jatkoaika olikin Suomelta pelillisesti mainio, on silti hyvä muistaa että ottelu oli senttien tai millien päässä päättyä toisin. En tule koskaan ymmärtämään kuinka Juuse Saros sai patjansa riittävän nopeasti yhteen, kun Burakowski(?) pääsi yrittämään maalinedustalta. Kotikatsomoon se näytti varmalta maalilta.
Rasmus Ristolaisen henkilökohtainen tarina tässä turnauksessa oli tietysti vertaansa vailla. Heikko alku, surkea puolivälierä, loistava välierä ja kerrassaan maaginen finaali. Jo varsinaisella peliajalla Rasse oli ainoita Suomen puolustajia, jotka pystyivät Ruotsin paineistuksessa avaamaan ja pelaamaan rauhallisesti ja kamppailemaan kulmissa. Pari jäähyä tuli toki myös, toinen varsin pehmoinen vihellys. Jatkoaika olikin sitten paras ja-esitys jonka olen keneltäkään suomalaispelurilta vähänkään vastaavassa tilanteessa ikinä nähnyt. Valtavaa kiekollista itsevarmuutta, ratkaisuvalmiutta ja jumalauta VOITTAMISEN HALUA. Muistan, kuinka tuon Burakowskin paikan jälkeen ajattelin, että jos Suomi tämän häviää, niin täytyy silti tulla kypärä kallellaan kehumaan Rassen rohkeaa peliä. Kolmesti mies nousi syvälle hyökkäykseen, runnoi tiensä maalinedustalle, ja sai lopulta palkinnon. Palkinto se oli myös kotikatsomoon, valtava räjähdys. Jatkoaikavoitoissa on se hyvä puoli, ettei tarvitse enää miettiä seuraavaa vaihtoa, ei pelätä tasoitusta. Voi vain huutaa.
Kiitos kaikki tässä viestissä mainitut ja mainitsemattomat Leijonat, ja kiitos sinulle Karri Kivi. Fred Sheroa mukaillen, voititte eilen, kuljette yhdessä ikuisesti.