Se oikea tapa pelata lätkää on nopeasti, taitavasti ja kamppaillen. Sanoisin jokaiselle joka pohtii millainen pelaaminen kehittää kaikista eniten näitä pelaamisen taitoja, että käykää vertaamassa E-junnulätkää ensin koko kentän pelinä, sitten poikkikentän pelinä. Kun laskee toistomäärät kiekon kanssa ja toisaalta lasten kasvoilta ylöspäin kääntyneiden suunpielien määrän, huomaa kyllä välittömästi mikä on se oikea tapa nimenomaan pelata lätkää: se jossa aikaa ja tilaa on paljon vai se jossa aikaa ja tilaa on vähän. Jos se ei tullut selväksi niin vastaus on se jossa sitä on vähän.
Pelaaja valitsee 10 kertaa kymmenestä kapean kaukalon koska siinä erottuu parhaiten se pelaaja jolla on parhaat pelaamisen ydintaidot. Enemmän se on valmentajanäkökulmainen taktinen valinta, pitää kiinni isosta lentokenttäkaukalosta koska siten erilaisia taktisia tapoja nähdä ja toteuttaa peliä on useampia.
Viihdearvoltaan sitten puolestaan vähän kaksipiippuinen juttu. Mitä vähemmän aikaa ja tilaa on, sitä enemmän pelaaminen vaatii taitoa yhdistettynä kamppailukovuuteen. Isolla kentällä yksilötaito häviää joukkuetaktiselle osaamiselle, ja siten peli voi näyttää ja jopa ollakin ”laadukkaampaa” monella mittarilla. Onhan se kiva, jos pelaaja tekee jalkakikan pelin ulkopuolella, ja siten osoittaa henkilökohtaista näennäistä taitoa, pelitaitavan puolustajan ohjatessa kiekollisen hyökkääjän liikkeen pelin keskustasta sen ulkopuolelle laitaan tai kulmaan.
Kapean kaukalon peli puolestaan on tavallisesti fyysistä, pelissä täytyy yhä useampi hyökkäys päättää laukaukseen, koska tilaa hakea uutta vauhtia hyökkäykselle päätypelaamisesta on vähemmän. Tyhjän tilan luominen ja täyttäminen korostuu taktisessa mielessä. Myös suunnanmuutosten merkitys ja niiden hyödyntäminen on tärkeää, ja pelissä syntyy parhaimmillaan huomattavan paljon enemmän ylivoimaisia hyökkäyksiä. Tämä on viihdyttävää, ja usein myös taktisessa mielessä laadukkaampaa pelaamista, koska niitä vastustajan alivoimatilanteitakin täytyy yleensä luoda itse hyvällä puolustamispelaamisella ja sen suunnanmuutoksen toteuttamisella.
Paras viihdearvon lisäys syntyy mielestäni niihin peleihin, joissa kummallakaan joukkueella ei ole aivan terävin iltansa. Sellainen kulmissa sohiminen muuttuu pelin keskustassa sohimiseksi, mistä seuraa nopeasti maalitilanteita kumpaan tahansa päähän kenttää.