Tässä on useampi sivu käsitelty lauantain tapahtumia ja sivuttu Jokerifanien käytöshistoriaa. On tuomittu, on puolusteltu, oltu eri mieltä ja samaa mieltä. Tuonpa vielä yhden näkökulman keskusteluun. Aiheesta, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa jo pidempään, mutten ole tohtinut rajallisen kirjallisen ulosantini takia.
Näin ”tavallisena” Jokerikannattajana, jääkiekon suurkuluttajana, eri jäähalleissa jotakuinkin 30-vuotta viettäneenä huomaan useamman vuoden tauon jälkeen pelkääväni ajatusta vierasmatkasta. Kävimme 90-luvulla monissa järjestetyissä vierasotteluissa, meno oli mukavata, eikä ongelmia ollut. Jokeriperhe kasvoi ja ongelmat lisääntyivät. Me jäimme osittain tästä syystä matkoilta pois.
Aloimme tehdä omatoimimatkoja, osittain hotelli- /mökkireissuihin yhdistäen. Joitakin vuosia sitten ongelmat kärjistyivät, Jokerifanit lieveilmiöryhmittymineen käyttäytyivät jatkuvasti huonosti ja omatoimimatkalaisena ei uskaltanut enää liikkua paita päällä vieraassa kaupungissa, saatika jättää autoon mitään Jokereihin liittyvää näkösälle. Omatoimimatkailu ei ehkä vähentynyt, mutta paidat jäivät pois. Viimeisimmän parin vuoden aikana on meno vierasmatkoilla rauhoittunut, iso kiitos siitä EP ry:lle. Tämä on heijastunut suoraan omatoimimatkalaisen kohtaamiseen vieraalla paikkakunnalla ennen ja jälkeen pelin. Ja paidan on taas viitsinyt pistää päälle ilman että se on toiminut automaattisena vittuilumagneettina. Olemme kokeneet huikean hyviä keskusteluita paikallisten kanssa heidän jälkipelibaareissaan milloin kahvin, milloin tuopposen tai kahden ääressä. Silti - lähes aina - olemme kohdanneet yksittäisiä ongelmia. Olemme suhtautuneet niihin kuin veroihin. Voit vältellä niitä omalla panostuksella ja suunnittelulla, mutta kokonaan niiltä et välty. Olen - pienikokoisena naisena - saanut litsarin kasvoilleni kävellessäni erätauolla vessaan, kaveri on lohkaissut hampaansa tuopin reunaan saadessaan ohikulkijalta kyynärpään niskaansa, on haastettu tappeluun hallin ulkopuolella, ah ja niin - olen Hjalliksen huora. Olen saanut väsymiseen asti kertoa, kuinka irtisanoudun fanien tötöilystä. Monta vuotta meni hyvin, nyt päällimmäisenä tunteena on taas epävarmuus, jopa pelko. Aina tilanteista on selvitty, emme ole koskaan umpihumalassa, tai edes humalassa, emme nauti räyhäkkää, hymyilemme poskemme kipeiksi ja puhumme itsemme uhkaavasta tilanteesta pois. Tai emme välitä. Kyllä se poski paranee. Hampaita saa uusia.
Sosiaalinen media, keskustelupalstat. Kaikki muistetaan ja kaikesta muistutetaan. Olen osa isoa mätäpaisetta, jota saa tölviä, niin henkisesti kuin fyysisestikin ja se ei tunnu hyvältä. Mutta se on ilmeisen oikeuttua, koska itsepä olen joukkueeni valinnut. Jos olisin osannut ennustaa tulevaa, olisinko valinnut toisin?
Pienemmillä paikkakunnilla kannattajia on vähemmän. Taulapäät eivät ryhmity omien ismiensä mukaiseen toimintaan, jonka kantavana isminä lie idiotismi. Nämä yksittäiset torvelot eivät erotu, heistä ei revitä otsikoita. Näitä löytyy kaikilta liigapaikkakunnilta, niin Jokeriperheestä ja Helsingistäkin - täällä määränsä puolesta myös ryhmittyneenä.