Siitä taisi olla eilen tasan 10 vuotta, kun kotiuduin varusmiespalveluksesta. Edelleen muistan sen tunteen, kun keväisessä auringonpaisteessa käveltiin siviilit päällä kohti varuskunnan portteja ja siitä ulos. Elämä hymyili ja niin minäkin. Tunne oli todella onnellinen, mutta samalla myös haikea, kun tiesi ettei enää näkisi inttikavereita jatkossa, eikä sitä meidän porukkaa enää olisi. Muutaman kanssa tuli pidettyä jonkun aikaa yhteyttä intin jälkeen, mutta se yhteydenpito on sittemmin jäänyt. Suurinta osaa en ole nähnyt varusmiespalveluksen jälkeen.
Kertaamassa olen käynyt yhdesti ja päätin, että en enää koskaan kertaa jos ei ole aivan pakko. Samaa paskaa se oli kuin intissä, vain se pokkurointi puuttui. Viikon aikana käytiin pikakelauksella läpi lähes koko SPOL-koulutus ja päivät alkoivat kukonlaulusta ja päättyivät ilta myöhäisellä. Kerran sen jälkeen tuli kutsu vapaaehtoiseen kertausharjoitukseen. En vaivautunut edes vastaamaan kielteisesti, vaikka sen olisi voinut aivan hyvin tehdä.
Muutama vuosi sitten tulleessa reserviläiskirjeessä minun tehtäväksi oli määrätty vartiomies tms., eli pilliin vihellettäessä en taida ihan etulinjaan joutua.