Tasan 20 vuotta sitten vietettiin Suomessa ensimmäistä kertaa kynttilätapahtumaa itsemurhan tehneiden muistoksi, tänä vuonna sytytettiin kynttilät myös itsemurhaajien läheisien tukemiseksi.
Suomihan on itsemurhaamisen saralla kunnostautunut sen verran aktiivisesti, että luultavasti jokainen meistä tietää jonkun enemmän tai vähemmän läheisen ihmisen, joka on päivänsä päättänyt. Joten tänään voi heitä vähän muistella. Joko kaipauksella, yleisellä muistamisella, surulla, vihalla tai kenties joidenkin kohdalla jopa ilolla.
Minunkin eräs ystäväni ala-asteelta, Mikko (nimi muutettu tai sitten ei), muutti yläasteen aikana jonnekin maalle ja hirtti itsensä kutakuinkin parikymmentä vuotta sitten. Yläasteenkin aikana taisi joku rinnakkaisluokalla ollut päättää päivänsä. Saattoi tosin olla vahinkokin, mutta yhtä hyvin itsemurhakin. En tosin enää kyseisen henkilön oikeaa nimeäkään muista, joten tuo ei mitenkään kirpaissut.
Alkaahan sitä jengiä tippumaan mitä pidemmälle elää, ja sinänsähän itsemurha on varsinkin vanhuuden päivinä täysin varteenotettava vaihtoehto. Täytyy vain toivoa, että itsestäni löytyy aikoinaan riittävästi sisua ja kykyä lopettaa olemassaolo siinä vaiheessa kun suomalainen laadukas vanhustenhoito eli paskavaipat housuissa makaaminen vuoteessa sidottuna tulee ajankohtaiseksi.
Sellainen ei ole enää elämää, se on ihmisten kidutusta, joten siinä vaiheessa ennemmin vaikka kuula kalloon - tai ensin kuula vanhustenhoidosta vastaavan ministerin kalloon ja sitten rollaattorilla raahustaminen kohti poliisin Karhu-ryhmää. Katsotaan sitten, mikä on Mustan Nuolen viimeinen lento joskus 35 vuoden päästä. Nyt ollaan vielä puolimatkassa sinne.