Kyllä asia on nähdäkseni justiinsa näin.
Toistan varmaan itseäni, mutta taustoitan nyt taas vielä omien kokemusteni pohjalta:
Usein tytöt tuodaan harrastuksen pariin myöhemmin kuin pojat. Tämä lienee ainakin osittain kasvatuksellinen tendenssi - en usko, että 4-vuotiaat pojatkaan ovat itse olleet vailla sitä, että pitäisi kiekkokouluun päästä. Korkeampi ikä puolestaan nostaa edelleen kynnystä aloittaa sieltä ihan ensimmäisiltä portailta poikien kanssa. Tässä ollaan sitten usein pelaajakehityksen, sosiaalisen dynamiikan ym. kannalta jännän äärellä. Pitäisikö tyttöryhmän valmentajan kannustaa lasta 7-vuotiaana 4-vuotiaiden kanssa kiekkokouluun, jotta olisi mahdollisuuksia kulkea koko polku läpi ja tavoitella maajoukkueunelmia? Tai 11-vuotiaana U8-joukkueeseen samoista syistä? Mahdollisesti tyttöryhmän tiiviistä sosiaalisesta verkostosta yksin huippu-urheilupolkua kahlaamaan, vaikka pelaaja itse ei osoita minkäänlaisia haluja vaihtaa joukkuetta? Samalla tyttöryhmän kokoa pienentäen? Samaa joutuvat myös vanhemmat miettimään.
Voidaan tietysti myös kysyä, onko 7-vuotias myöhässä, tai 11-vuotias. No varmasti riippuu paljon siitä, miten liikunnalliset valmiudet ovat lapsuudessa kehittyneet.
Pidän ilman muuta rikkautena sitä, että tyttöryhmissä aloittamisen kynnys on matalampi, ja myös aloitusikä vähemmän merkityksellinen kuin pojissa. On jonkin verran traagista, että 10-vuotiaan pojan mahdollisuudet aloittaa laji ovat monesti kehnohkot. Tytöt otetaan ilman muuta mukaan vaikka vielä 16-vuotiaanakin.
Näitä ryhmiä vetäessä sitten tasapainoillaan eri asioiden välillä. Osa haluaisi pelata kovaa ja kehittyä kohti omaa huippuaan. Osan vanhemmat ovat tyytyväisiä, kun lapsi saadaan vaikka sitten lahjomalla kerran viikossa liikuntaharrastuksen pariin. Tyttökiekon pitkän aikavälin kehityksen kannalta varmaan kaikki olisi hyvä pitää mukana, ja toisaalta myös kunnianhimoisimmille tulisi tarjota virikkeitä ja riittävän vaativa tai sanokaamme kannustava ympäristö harjoitella myös omalla ajalla ja pistää pelatessa parastaan. Nämä pelurit saattavat sitten dominoida peliä ja treenejä täysin mielensä mukaan. Ryhmä- ja kentällisjaoilla voi vähän vaikuttaa asiaan. Iloinen ja joustava mieli auttaa valmentajaa näissä tilanteissa, kun tiedostaa, että kaikkea ei voi samassa toiminnassa maksimaalisesti saavuttaa. Toivottavasti sitä joustavaa mieltä ja tietynlaista ymmärrystä löytyy myös ympäristöstä, koutsikollegoilta ja seurojen johdosta. Ja keskustelupalstoilta.
Ne tytöt, joiden tekemistä olen näissä ympäristöissä seurannut, ovat mielestäni saaneet harrastukselta paljon, vaikka heistä ei maajoukkuepelaajia tulekaan. Olen erittäin tyytyväinen, että oma tyttäreni on tällaisissa piireissä vanhempana aloittaneena harrastanut ja saanut aikuisuuteen asti kantaneen kipinän lajia kohtaan. Jos hypättäisiin ajassa taaksepäin, veisinkö hänet 4-vuotiaana kiekkokouluun ja puskisin sekajoukkueiden kautta kohti huippua? Enpä usko. Tämä on ollut oikein hyvä näin. Samaan aikaan kenenkään siipiä ei pidä kevyesti katkoa, ja se maajoukkueen kilpailukyky vaatisi mahdollisesti tuota alle kouluikäisten tyttöjen kannustamista poikien kanssa pelaamaan. Kannatan kyllä sitä, että tähän pyrittäisiin löytämään avaimet ja pitkällä aikavälillä parantamaan maajoukkueenkin menestysedellytyksiä, mutta en millä ehdoilla tahansa.
En nyt siis yhtään sano, etteikö poikiakin kannustettaisi joskus aika kovallakin kädellä kiekkoharrastuksen pariin iässä, jolloin he mieluummin touhuaisivat jotain ihan muuta. Tämä on sitten ihan oma tarinansa.