Yhden kannattajan pamfletti.
Olen usein tämän alkukauden aikana ja miksen pidempäänkin pysähtynyt miettimään Oulun Kärppiä, sen menestystä tai pikemminkin menestymättömyyttä ja näiden asioiden vaikutusta omaan elämääni. En pidä, enkä ole koskaan pitänyt itseäni kovan luokan kannattajana. Oma matkani Kärppien kanssa on alkanut 90-luvun loppupuolella isän matkassa E-F seisomakatsomossa. Kovin nuori olen vielä tuolloin ollut mutta välähdyksenomaisia ja hallimakkaran hajuisia muistoja sieltä kannan mukana lopun elämääni. Muistan, kun uusi kannatuslaulu Verkko Heiluu esitettiin livenä ensimmäistä kertaa ennen jonkun ottelun alkua. Vastustajasta tai lopputuloksesta ei ole jäänyt mitään muistikuvaa. Muistan, kun harmaat pelipaidat vaihtuivat Nesteen sponsorivärisiin, muistan Janne Salvan, Sami Alalaurin ja monta muuta omaa suosikkiani tuon ajan joukkueista. Muistan kuinka keväällä -00 koko halli laski sekunteja ja muistan sen vapautuneen tunteen joka oli aistittavissa Raksilan hornankattilan lehtereillä. Itse olin, kuten todettua kovin nuori eikä minulla ollut hajuakaan kuinka paljon helpotusta, patoutunutta epätoivoa ja toivoa paremmasta huomisessa siinä hetkessä, summerin soidessa vapautui. Ikuinen muistijälki siitä kuitenkin on jäänyt. Uusi Kärppäkannattaja oli syntynyt.
Uusi tuleminen alkoi upeasti. Oli Brett Lievers, oli Petr Tenkrat, oli Jari Viuhkola, Laanilan Neste ja Ari Stenius. Hjalliksen Jokereita pidettiin pilkkanaan Kärppäfanien ottaessa Hartwall-areenan haltuunsa. Kärpät oli tekemisen tason absoluuttinen mittari Suomessa. Ovelasti lilliputin valeasuun sonnustautunut kiekkojättiläinen jota alettiin kadehtimaan ja vihaamaan. Kärpistä kasvoi dynastia. Karien Heikkilän ja Jalosen vaatimustasosta ja harjoittelusta kerrotaan legendoja yhä. Joni Pitkänen, Jussi Jokinen, Pekka Rinne. Kärpistä ponnisti tarunhohtoiseen koko maailman eturivin jääkiekkoilijoita. Mikko Lehtosen, Mika Pyörälän ja monen muun kaltaiset hakivat kokemusta ja meriittejä Euroopan parhaista sarjoista mutta palasivat aina takaisin kotiin ja pitivät Kärppien näkyvimmän osan, edustusjoukkueen sydämmen rytmissä.
Kärpät seurana on hukannut tekemisestään tämän kirkkaimman punaisen langan. Puuttuu selkeä visio mitä Kärpät on, mistä se on tulossa ja minne se seurana on menossa. En osaa tarkalleen ajoittaa milloin tämä on tapahtunut mutta jossain vaiheessa intoa, me henkeä ja intohimoa sekä seuraylpeyttä pursunnut Juha Junno vaihtui seurapomoiksi ja kehitysjohtajiksi joiden suilla puhutaan mediassa arvoista ja maalaillaan kuvaa milloin Euroopan parhaasta kasvattajaseurasta ja milloin promotaan kuolleena luotua ajatusta valmentajapolusta. Onttoja sanoja jotka eivät realisoidu kaukalossa eikä niissä ole tarttumapintaa kahvipöytäkeskusteluihin. Kärppäorganisaatio on muuttunut virkamiesmäiseksi ja satunnaiskannattajalle etäiseksi bisneskoneistoksi jolle urheilullista menestystä ja yhteisön palvelemista tärkeämpää on konsernin liikevaihto ja lipputulojen sekä kaljamyynnin laskeminen. Ammattiurheilu on bisnestä, tämän ymmärtää jokainen. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että se on ennenkaikkea intohimo bisnestä. Intohimo on kaiken huippu-urheilun bensiini, turbiini ja eteenpäin kuljettava voima. Ilman palavaa intohimoa seurakulttuurista katoavat ne perusarvot joiden päälle Oulun Kärpät on luotu. Yhteisöllisyys ja tarina.
Koska seuran toiminnasta puuttuu selkeä visio sekä palava intohimo, puuttuu seurasta ratkaisevalla tavalla myös vaatimustaso. Se heijastuu kaikkeen tekemiseen. Jos johtoportaassa olisi vielä aitoa intohimoa, ylpeyttä ja haluparkaa olisi pelipaidan mainoksien väri yhteinäistetty ja ulkoasu muutenkin siistytty, lippujen hinnoittelu olisi inhimillisempää, kannattajakatsomo olisi sille kuuluvalla paikalla päädyssä eikä seuran urheilujohdossa ja toimistossa häärisi henkilöitä joiden kompetenssi kyseisiin tehtäviin on vähintäänkin kyseenalainen. Nämä kaikki kuitenkin ovat isossa kuvassa vain nyansseja. Epäkohtia joita löytyy jokaisesta urheiluseurasta ja mistä tahansa suuremman mittaluokan yhteisötoiminnasta. En väitä, että Ilkka Mikkola, Mikko Myllykoski tai vaikka Tommi Virkkunen yksittäisinä palasina olisivat huonoja nykyisessä työssään. Hekin ovat osittain uhreja siinä samassa keskinkertaisuuden sallivassa ilmapiirissä mikä Kärppien ympärille on kietonut kuristavan verkkonsa. Tuon ongelman viimeisimmäksi, tuskin kuitenkaan viimeiseksi, laskun maksajaksi on nyt tyrkyllä lupaava valmentaja Ville Mäntymaa. Olen huolissani paljon näitä suuremmasta asiasta. Mitä on tapahtumassa routaiselle kärppäsydämmelle.
Kärpät merkitsee yhä Oululaisille ja pohjois-suomalaisille paljon. Kärpät herättää tunteita ja intohimoa. Osa kanavoi tätä intohimoa kirjoittamalla keskustelupalstoille kriittisiä avautumisia, osa yrittää viimeiseen asti pysyä positiivisena ja toiveikkaana, osa menee halliin ja pitää kovaa meteliä katsomon pimeimmästä kulmasta, osa kertoo lapsilleen tarinoita Jari Viuhkolan lättysyötöistä tai Lasse Kukkosen kuolemaa halveksuvasta blokkipelaamisesta. Toiset perustavat seuran ympärille yhdistystoimintaa, toiset alkavat porista viikoittain podcastia. Toiset arvostelevat työpaikkojen kahvihuoneissa uusia hankintoja ja spekuleeraavat seuraavista. Kärpät kiinnostaa. Tarinat elää.
Ei minua kiinnosta tarina siitä kuinka Kärppien talous on maan eliittiä ja kuinka monta prosenttiyksikköä liikevaihto on taas kasvanut tai mitkä raikkaat ja reippaat tai vahvat ja nopeat juuri nyt ovat niitä Kärppien arvoja. Sen sijaan: kamalan korpivaelluksen jälkeen, kaukaa poloilta pohjanmailta ja raukoilta sivistyksen reuna-alueilta ponnistava, oman kylän pojilla, Patelan puumilla etelän suuria vastaan taistelava, pieni ja sympaattinen puolen Suomen Kärpät. Siinä oli sitä jotain. Sen tarinan minä ostin. Sille tarinalle minä olin myyty.
Perikärppäläinen identiteetti, kärppäsydän on painunut unohduksiin talouslukujen ja muuttuvan yhteiskunnan ristipaineeseen. Se korisee henkitoreissaan mutta kuollut se ei ole. Kurssia voi muuttaa. Isonkin laivan voi kääntää. Kärpillä on kaikki mahdollisuudet, työkalut ja koko yhteisön halu olla jälleen se Pohjoisen kiekkojättiläinen ja puolen suomen jääkiekon sekä urheilun kirkkain soihdunkantaja.
Oulun Kärppien hallitus. Juha Junno. Joku? Vielä kerran. Antakaa meille tarina johon voimme uskoa.
Kirjoittaja on ennen intohimoisempi nykyään maltillisempi toisen polven kärppäkannattaja ja tulevien kolmannen polven kärppäihmisten kasvattaja jolle Oulun Kärpät merkitsee enemmän kuin talouslukuja tai parin-kolmen kauden menestymättömyyttä.