Suomalaisilta, tai sanotaanko Kettusen pelitavasta puuttui aivan täysin pelirohkeus. Jos tämä maailman nopein salibandy tarkoittaa riskitöntä syöttelyä Ruotsin viisikon ulkopuolella, syöttöjen vastaanottamista rystypuolella ensiksi haltuun, ilman yksittäisten pelaajien ja etenkin puolustajien haastamisia, niin Ruotsin tasoisen joukkueen puolustus ei aukea tässä elämässä.
Suurimman eron näkisin juuri tuossa puolustajien pelaamisessa. Ruotsalaispakit olivat uskomattoman pallovarmoja, terävä liikkeisiä, loistavan pelisilmän omaavia ja pyrkivät jatkuvasti haastamaan suomikarvaajia, joka rikkoi Suomen puolustusta murhaavalla tavalla. Siinä missä Suomi jauhoi mielikuvituksettomasti, niin Ruotsin pakit käyttivät haastamisen ohella myös välillä millin tarkkoja kaaripalloja, joita hyökkääjät sitten tiputtelivat ihailtavasti lapoihinsa ja täysin valmiiseen peliasentoon, se on sitä pelinopeutta, ei se että otetaan jokainen syöttö ensiksi rystypuolella haltuun, jota muuten näkee salibandyssa ihmeen paljon. Selkeästi ruotsalaisista huomaa, ja varmaan suomijunnuistakin, että nykyään myös salibandyn pariin eksyy näitä lahjakkaimpia urheilijoita, sillä niin monipúolisia etenkin nämä ruotsalaistulokkaat olivat.
Ja kaikille salibandyn vihaajille opiksi, niin se paljon puhuttu pallosilmä ja henkilökohtainen taktinen osaaminen näkyy kyllä näissä ruotsalaissählääjissä paremmin kuin ehkä missään muussa lajissa, tai ainakin niitä tilanteita tulee ottelua kohden selkeästi eniten juuri tässä lajissa. Hienoa katseltavaa, ja monelle junnulle saisi näitä ratkaisuja näyttää vaikka muutaman lenkkipolun sijasta, ihan lajista riippumatta. Mitä esimerkiksi tarkoittaa kropan käyttö kaksinkamppailuissa, kontaktin vastaanottaminen, rytmin vaihdokset, palloton liikkuminen.