Keväästä 2012 asti olen odottanut Ryanin kotiinpaluuta. Muistan, miten innoissani olin kaudella 2020-21, kun mies saapui ottelukohtaisella sopimuksella tänne. Tänä keväänä kuulin huhun, että mies olisi saatu kiinnitettyä meille kahden vuoden sopimuksella. Niinhän siinä kävikin. Kaikki tämä pitkä odotus kävi vihdoin toteen. Tämän piti olla se syksy, jolloin saamme nauttia Ryanin dominoinnista todenteolla. Kauan kaivattu ja ikävöity Messias, joka johdattaa meidät mestaruuteen. Ryan on aina ollut itselleni The Pelikaani, jopa melkein Björnisen veroinen. Kukaan aikaisemmin täällä pelannut ei herätä minussa samanlaisia tunteita kuin tämä mies. Ei tämä vaan ole se sama Ryan Lasch, jota tänne on haaveiltu, ja jota me rakastamme. En tiedä mitä herralle on tapahtunut tai kuka hän luulee olevansa. Ylimielinen, välinpitämätön, löysä, itsekäs surffailija, joka varastaa muilta ylipitkillä vaihdoillaan. Olen satavarma, että joukkueen tekeminen parantuisi huomattavasti, jos kyseinen herra istuisi muutaman pelin katsomossa. Tai ei, itse asiassa pakkaisi kamansa ja painuisi vittuun. Sanokaa hätäilijäksi tai luovuttajaksi, mutta mä en kestä enää katsoa tämän jätkän tekemistä kentällä.