Katso lasta. Hän on laiha ja kalpea, hänellä on ohut pellavainen paidanrääsy. Hän sohii tulta pirtin uunissa. Ulkona on mustia kynnettyjä peltoja, lumenriekaleita ja niiden takana mustempi metsä jonka suojissa muutama viimeinen susi. Hänen sukunsa tunnetaan halonhakkaajina ja vendenkantajina, mutta tosiasiassa isä on ollut opettaja. Hän makaa juovuksissa, siteeraa runoilijoita joiden nimet ovat jo unohtuneet. Lapsi kyyröttää tulen vieressä ja katsoo häntä.
Syntymäsi yö. Kolmekymmentäkolme. Leonideiksi niitä nimitettiin. Luoja miten tähtiä satoi. Minä hain mustaa, reikiä taivaaseen. Otava niitä puhkoi.
Nyt neljätoista vuotta vainaana maannut äiti hautoi sydämensä alla sen olennon joka teki hänestä lopun. Isä ei koskaan lausu hänen nimeään, lapsi ei tiedä mikä se on. Hänellä on tässä maailmassa sisko, jota hän ei näe enää koskaan. Hän katselee, kalpeana ja pesemättömänä. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa ja hänessä itää jo viehtymys silmittömään väkivaltaan. Hänen kasvoissaan läsnä koko menneisyys, lapsi miehen isä.