Levot täältäkin Turkka Malille.
Olen sitä ikäluokkaa, joka penskana näki Mika ja Turkka Malin Ylen kanavilla silloin tällöin. Nämä forssalaiset kaverit esittivät flanellipaidoissa kepeää kitaraiskelmää , jossa yhdistyivät jännästi huumorin siemen ja totiset naamat. Veljesten tyyli oli vähäsen omintakeinen, esitystapa toi mieleen lähinnä seurakuntanuorten kitaraduon. Sellaisia kilttejä ne Malin veljesten laulutkin olivat, eivät nyt kai varsinaisesti hengellisiä kuitenkaan. Varsinaisia artistisuosikkejani veljekset eivät olleet, ja kukapa ikäiseni jannu olisi tuollaista mennyt tunnustamaankaan siihen aikaan. Suunnilleen jokainen heidät kuitenkin tiesi. Elettiin vahvasti yhtenäiskulttuurin aikaa.
Joskus 70-80-lukujen taitteessa, kun Malin veljekset tekivät ensimmäiset levynsä ja pääsivät telkkariin, oli koko perheen tv-viihteessä vielä tilaa tällaisille toreilta ja maatalousnäyttelyistä tutuille maalaispojille. Punkit ja rasvikset eivät olleet sisäsiistejä, ne piti kanavoida johonkin Rockradioon. Vähänkin reippaampi rokki oli vielä hetken aikaa marginaalissa. Teeveessä oli vielä tuohon aikaan käyttöä tällaisille puhtoisen tuntuisille veljeksille, jotka eivät hyppineet ja räkineet esiintyessään, kiroilleet tai puhuneet muutenkaan levottomia, puhumattakaan viinasten ja huippausaineiden kanssa vehtaamisesta. Tuossa mielessä Malin veljekset tulivat heille oikeaan aikaan markkinoille. Vuosikymmen tai puolikas myöhemmin he olisivat ehkä jääneetkin veivaamaan Forssan torille Keinosiementäjän poikia.