Minäkään en ole toiveikas, noin ruohonjuuritasolla tilannetta seuraavana. Tietyistä maista tulevia yläkouluikäisiä ja nuorempiakaan poikia ei koulunkäynti keskimäärin kiinnosta pätkän vertaa. Kouluun tullaan miten sattuu, lähdetään milloin sattuu ja tehdään koulussa, mitä huvittaa. Huoltajiin ei saa yhteyttä tai he eivät ymmärrä, mistä on kyse. Opettajia pakotetaan joustamaan ja venymään näiden oppilaiden kanssa.
Vantaalla on tilanteeseen hieman reagoitu. On palkattu sellaisia vanhempia ihmisiä kiertelemään kouluilla, jotka ovat oppilaan kulttuurista kotoisin. He ovat mukana oppitunneilla, auttavat tehtävissä, keskustelevat... resurssia vaan ei ole alkuunkaan tarpeeksi, eikä sen kohde läheskään aina ole koulussa, kun tukihenkilö tulee. Minun kouluuni palkattiin ensi vuodeksi uusi erityisopettaja, jonka tehtävänkuvaksi määritettiin yläkouluikäisten koulupudokkaiden tai riskiryhmässä olevien auttaminen. Ilmeisesti ei katsottu tässä olevan tarpeeksi työtä, kun nyt, kun henkilö on valittu, aletaankin lisätä muita työtehtäviä mukaan.
Juttelin eilen puhelimessa kaverini kanssa, joka on töissä itä-Helsinkiläisessä yläkoulussa. Hän kertoi, että yhdelle ryhmälle kemian opettaminen on ihan mahdotonta (muillekin vaikeaa). Ryhmässä on kaksi alunperin suomenkielistä, muilla 16:lla äidinkieli on joku muu. Poikaoppilaat lähinnä jauhavat pommien tekemisestä. Kukaan ei suostu laittamaan työtakkia päälleen tai hakemaan välineitä, jotta voisi tehdä oppilastöitä. Koulumenestys jää hyvin heikoksi, tulevaisuudelta ei kannata ihmeitä odottaa.