Auktoriteetti on siitä jännä juttu, että sitä joko on tai sitten sitä ei ole. Hyvän johtajan ei tarvi alati huutaa pää punaisena, mutta hän saa silti alaisensa tekemään mitä haluaa. Joskus tämä tapahtuu miellyttävämmin ja joskus vähemmän miellyttävämmin. Pelkkä auktoriteetti ei kuitenkaan johtajalle riitä vaan hänellä pitää myös olla selvä visio ja suunnitelma miten toimitaan, sillä ellei tällaista ole muuttuvat alaiset epävarmoiksi, koska eivät tiedä mitä heiltä vaaditaan.
Minä en näe että jatkuvassa huutamisessa ja möykkäämisessä olisi se jutun punainen lanka, koska tällaisten ns. tehokeinojen jatkuva käyttö vie niiltä sen parhaan terän muututtuaan jatkuvaksi olotilaksi. Toisaalta liian lepsu johtaminen ja sen aiheuttama mukavoituminen tappaa tehokkasti kaiken kehityksen.
Nähdäkseni suomessa johtaminen on perinteisesti ollut joko tätä huutamista tai vastuuta karttavaa luimistelua.
Miten tämä liittyy ketjun aiheeseen? No ehkäpä sillä tavalla, että päävalmentajan tehtävä ei ole kadehtittava, kun pitää osata, sekä valmennukselliset että myös sosiaaliset taidot. Minä(kin) annan Uramalle pyyhkeitä pelin sisällä tapahtuvaan reagoimisen puuttumiseen. Liian monta kertaa on nähty että kun peli lähtee luisumaan joukkueen käsistä ei sille pystytä tekemään yhtään mitään. Ymmärtäisin tämän hyvin, mikäli syynä olisi kova fyysinen rasitus tai kapea pelaajamateriaali, mutta näin ei kuitenkaan ole.
Minusta hyvän joukkueen pitäisi pystyä pelin loppuhetkillä taistelemaan pelin voitosta, mikäli ollaan vain maalin tai kahden tappioasemassa. Perinteisesti tämä tapahtuu kovalla prässillä joka mahdollisesti johtaa vastustajan virheeseen ja tätä kautta erikoistilannepelaamiseen. Hyvän joukkueen merkki on myös se, että se ei luovuta tälläisessa tilanteessa vaan toimii päämäärätietoisesti. Näiden elementtien puuttumisesta Lukon pelissä olen erittäin huolissani. En tiedä puhunko omiani, mutta minusta Lukko on tuloksellisesti liigan heikoimpia joukkueita viimeisellä vitosella ollessaan tappioasemassa.
Minä en näe että jatkuvassa huutamisessa ja möykkäämisessä olisi se jutun punainen lanka, koska tällaisten ns. tehokeinojen jatkuva käyttö vie niiltä sen parhaan terän muututtuaan jatkuvaksi olotilaksi. Toisaalta liian lepsu johtaminen ja sen aiheuttama mukavoituminen tappaa tehokkasti kaiken kehityksen.
Nähdäkseni suomessa johtaminen on perinteisesti ollut joko tätä huutamista tai vastuuta karttavaa luimistelua.
Miten tämä liittyy ketjun aiheeseen? No ehkäpä sillä tavalla, että päävalmentajan tehtävä ei ole kadehtittava, kun pitää osata, sekä valmennukselliset että myös sosiaaliset taidot. Minä(kin) annan Uramalle pyyhkeitä pelin sisällä tapahtuvaan reagoimisen puuttumiseen. Liian monta kertaa on nähty että kun peli lähtee luisumaan joukkueen käsistä ei sille pystytä tekemään yhtään mitään. Ymmärtäisin tämän hyvin, mikäli syynä olisi kova fyysinen rasitus tai kapea pelaajamateriaali, mutta näin ei kuitenkaan ole.
Minusta hyvän joukkueen pitäisi pystyä pelin loppuhetkillä taistelemaan pelin voitosta, mikäli ollaan vain maalin tai kahden tappioasemassa. Perinteisesti tämä tapahtuu kovalla prässillä joka mahdollisesti johtaa vastustajan virheeseen ja tätä kautta erikoistilannepelaamiseen. Hyvän joukkueen merkki on myös se, että se ei luovuta tälläisessa tilanteessa vaan toimii päämäärätietoisesti. Näiden elementtien puuttumisesta Lukon pelissä olen erittäin huolissani. En tiedä puhunko omiani, mutta minusta Lukko on tuloksellisesti liigan heikoimpia joukkueita viimeisellä vitosella ollessaan tappioasemassa.