Elorannan joukkueessa kaikkien pitää olla hyviä häviäjiä. Häviön hetkellä kaikki purkaukset pitää pystyä pitämään sisällä, koska niin ei saa käyttäytyä. Tunnetaso täytyy pitää kontrollissa. Ylilyöntejä ei saa tapahtua. Puhtaan ja neitseellisen urheilun ihanteet tulee säilyttää tilanteesta riippumatta.
Itse en vaan koskaan ole ymmärtänyt tuota lässytystä "hyvästä häviäjästä" jne. Pitäisikö urheilijan olla häviönkin hetkellä sinut tappion kanssa? Miksi? Eikö tappiosta saa pettyä pahasti? Eikö tunteitaan saa näyttää tappion hetkellä, kun ne kerran saa esittää voitonkin huumassa? Minkä takia tappion hetkellä siis pitäisi olla hyvä häviäjä? Tämä menee samaan pakettiin Reilu peli -kampanjan kanssa, joka on junioreissa "ihan hyvä idea" - fyysisesti heikompien suojelemiseen. Kilpaurheilu ja harraste-/virkistystoiminta ovat kuitenkin erillisiä asioita. En ymmärrä ammattilaista, joka ei olisi äärimmäisen pettynyt tappion tai epäonnistumisen hetkellä ja provosoitaessa jopa näyttäisi sitä purkauksena - etenkin jos siitä ei enää ole joukkueellekaan vahinkoa.
Suomalaisia urheilujoukkueita vaivaa ylipäätään muutenkin se, että tappion painaessa alistumme "jonoon" kuin Ellun kanat ja pahimmassa tapauksessa vielä nöyryytämme itseämme "ylimukavalla" asennoitumisella vallitsevaan tilanteeseen. Kyse ei siis ole siitä, että kannattaisin idioottimaisia kostokiertueita viimeisillä minuuteilla - vaan se, mitä ajan takaa on enemmänkin oikeanlainen asennoituminen tappioon sekä puhdas tappion vihaaminen.
Pirillä ja esim. allekirjoittaneella on ilmeisesti kaksi täysin eri katsontakantaa tappioon ja häviämiseen. Erona on kuitenkin myös se, että Piri valmentaa SM-liiga joukkuetta ja minä en. :)
