Siitä asti kun kuulin Marjamäen vakavasta sairauskohtauksesta, on mielessäni jumittanut yksi muistikuva... Se on Marjamäki toinen polvi jäässä pettymyksestä pudonneena TPS:n Seppo Revon tehtyä ratkaisevan maalin Tampereella kevään 1976 ratkaisufinaalissa. Viimeinen sarjamuotoinen kausi 1974/75 päättyi Tapparan komeaan mestaruuteen, joten kovasti odotimme uuden liigasysteemin mukaista kannua Tampereelle. Mutta toisin kävi ja "Marja" katseli ratkaisumaalia aitiopaikalta. Pettyneitä olimme kaikki.
Mutta seuraavalla kaudella kannu oli sitten vakuuttavasti Tapparan ja "Marjan"! Salassa toivoin Marjamäen samalla tavalla pystyvän nousemaan voittajaksi sairasvuoteeltaankin. Näin ei valitettavasti tapahtunut. Sekä voittoja että tappioita koettiin matkan varrella ja monet muistot jäävät elämään. Historian kirjoihin ja myös fanien mieliin. Itse näin "Marjan" livenä pelaamassa ensimmäisen kerran syksyllä -72. Tuolla vuosikymmenellä tuli nähtyä lähes poikkeuksetta Tapparan kaikki kotiottelut, myöhemmin tahti hieman hiljeni.
Monet yhdistävät Marjamäen kovaan lämäriin, eikä se väärin olekaan. Itselleni tulee kuitenkin vahvasti mieleen myös yleinen kiekollinen osaaminen, taito. "Marja" oli aikamoinen "kahvittelija". Osasi muutakin kuin sen valelämärin. "Marja" oli fyysisestikin ihan jämäkkä pakki ja osasi taklatakin . Mutta kovuus ei ollut hänellä niin korostettu ominaisuus kuin vaikka Lallilla, Pappa Lindströmillä, Rantasilalla tai Hexillä. Heistäkin useimmilla oli hyvä lämäri, mutta Marjamäessä oli tosiaankin jotain semmoista jopa "jarkkomaista" leikittelevää taitoa. Pilke silmäkulmassa ja ehkä joskus sitä ylimielisyyttäkin, joka joskus taisi jäällä kostautua. Mutta loistava pakkihan "Marja" oli, katsoi häntä aivan miltä kantilta tahansa. Pitänee lopettaa ennenkuin muistot saavat silmäkulmat kostumaan liikaa...
Lepää rauhassa, "Marja".