Mummolassa on hauska käydä, kun mummo laittaa aina visiitillä aikaa ja vaivaa säästämättä opiskelijan iloksi pöydät koreiksi juhlaruokaa ja vippaa vielä muutaman kympin pahan päivän varalle poislähtiessä, ja Kauniiden & Rohkeiden juonikuviot menneeltä viikoltakin mummo aina muistaa kertoa. Luen yleensä vierailulla myös edellisen visiitin jälkeen tulleet aikakausilehdet, joiden tilaamista isoäiti harrastaa. Hänelle tulee niin Suomen Kuvalehti, Seura kuin Hymykin, josta tämä seuraava tarina mieleeni juolahtikin.
<BR>
<BR>Nähkääs, kun Hymyn toimittaja oli käynyt Venäjän Karjalassa tutustumassa paikalliseen lasten tuberkuloosisairaalaan, jossa kaksi muuta avustustyöntekijää käyvät vierailemassa omalla ajallaan kerran-pari kuussa, ja toiselle heistä tästä kertyy ylimääräinen 2800 kilometrin lenkki. Kunnioitettava suoritus siis. Mutta jutussa joka tapauksessa huomioni kiinnittyi tekstinpätkään ja etenkin kuvaan, jossa pieni, hauras poika pyyhkii käsillään silmiään ja itkee. Tekstissä sanottiin osapuilleen näin:
<BR>
<BR>\"Kun tulee pienen, vasta 4-vuotiaan Ljuba-pojan vuoro saada oma tikkukaramelli, poika purskahtaa äänekkääseen itkuun. Kysyn hoitajalta, mistä on kyse. Hän kertoo hymyilleen, että Ljuba on ollut koko elämänsä ajan orpo, eikä ole tottunut saamaan ikinä mitään keneltäkään.\"
<BR>
<BR>Minua suoraan sanoen itketti lukea sitä tekstiä. Katselin sitä tekstinpätkää ja edellisen sivun kuvaa pitkän aikaa, ennen kuin pystyin laskemaan lehden sivuun. Kun ajelin mummolasta kotia kohti, mieleeni tuli eräs toinen tarina Venäjältä...
<BR>
<BR>Jossain aikakausilehdessä 90-luvun puolessavälissä oli juttua 10-vuotiaasta Aleksei- pojasta, jonka suuri unelma oli pelata jääkiekkoa. Perhe oli kuitenkin hyvin köyhä, eikä heillä ollut edes varaa ostaa Alekseille luistimia, muista varusteista puhumattakaan. Aleksei oli tietysti tilanteeseen hyvin pettynyt, mutta piti unelmaansa silti hengissä. Hän käveli kotikaupunkinsa katuja edestakaisin vaikka paukkupakkasilla, kunhan vain sai nähdä jääkiekkoa ja unelmoida, kuinka jonain päivänä hänkin ehkä voisi olla muitten parempiosaisten poikien mukana jäällä viilettämässä.
<BR>
<BR>No, sitten eräs suomalainen perhe luki Alekseista lehdestä, ja heitä liikutti pojan tilanne kovin. He eivät olleet itsekään kovin hyväosaisia, mutta alkoivat silti säästää rahaa, jotta saisivat jonain päivänä Alekseille tuliterät jääkiekkovarusteet. Sitten eräänä päivänä rahat koottiin, otettiin yhteys Alekseista jutun tehneeseen toimittajaan ja kyseltiin Aleksein koot valmiiksi. Toimittaja antoi varusteisiin vieläpä hieman omista rahoistaankin, ja pian tämän jälkeen perhe lähti Aleksein kotikaupunkiin varusteiden kanssa. Perille saapumisen jälkeen toimittaja meni Alekseille sisään, jossa hänet otettiin hyvin vastaan ja tarjottiin parasta perheen köyhyydestä huolimatta. Toimittaja sanoi sitten Alekseille, että menes käymään pihalla, tuolla on suomalaisia ystäviäni joilla on jotain sinua varten. Aleksei meni pihalle pakkaseen ja näki perheen tuliterien lätkävarusteiden kanssa. Aleksein äidille oli jo kerrottu, ja hän kuiskasi jotain Aleksein korvaan. Aleksei kysyi vielä ääni väristen äidiltään, olivatko varusteet varmasti hänen omansa. Kun hänelle vastattiin myöntävästi, valahti Aleksei polvilleen lumeen ja alkoi itkeä vuolaasti - onnesta. Häntä ei haitannut, vaikka varusteet olisivatkin käyneet pieneksi parissa vuodessa, päin vastoin - hän antoi ne aikanaan eteenpäin naapurin pikkupojalle, joka oli yhtä iloinen kuin Aleksei.
<BR>
<BR>Aleksein unelma oli pelata joskus jääkiekkoa, ja hänen unelmansa täyttyi. Siihen ei paljoa vaadittu. Ei myöskään siihen, että pieni Ljuba tuberkuloosisairaalassa tuli onnelliseksi. Muistaisivatpa myös suomalaiset, piloille hemmotellut kakarat myös saman, kun seuraavan kerran vittuilevat äidilleen, kun eivät saa sitä uutta pleikkaripeliä tai Guccin villapuseroa. Kinkku toisessa kädessä ja kaukosäädin toisessa, lämmitetyssä talossa, kolme huonetta, keittiö ja sauna.
<BR>
<BR>Tee jotain äläkä vain istu perseelläsi marisemassa siitä, kuinka maailma on niin paska paikka.
<BR>
<BR>Kiitos.
<BR>
<BR>[addsig]
<BR>
<BR>Nähkääs, kun Hymyn toimittaja oli käynyt Venäjän Karjalassa tutustumassa paikalliseen lasten tuberkuloosisairaalaan, jossa kaksi muuta avustustyöntekijää käyvät vierailemassa omalla ajallaan kerran-pari kuussa, ja toiselle heistä tästä kertyy ylimääräinen 2800 kilometrin lenkki. Kunnioitettava suoritus siis. Mutta jutussa joka tapauksessa huomioni kiinnittyi tekstinpätkään ja etenkin kuvaan, jossa pieni, hauras poika pyyhkii käsillään silmiään ja itkee. Tekstissä sanottiin osapuilleen näin:
<BR>
<BR>\"Kun tulee pienen, vasta 4-vuotiaan Ljuba-pojan vuoro saada oma tikkukaramelli, poika purskahtaa äänekkääseen itkuun. Kysyn hoitajalta, mistä on kyse. Hän kertoo hymyilleen, että Ljuba on ollut koko elämänsä ajan orpo, eikä ole tottunut saamaan ikinä mitään keneltäkään.\"
<BR>
<BR>Minua suoraan sanoen itketti lukea sitä tekstiä. Katselin sitä tekstinpätkää ja edellisen sivun kuvaa pitkän aikaa, ennen kuin pystyin laskemaan lehden sivuun. Kun ajelin mummolasta kotia kohti, mieleeni tuli eräs toinen tarina Venäjältä...
<BR>
<BR>Jossain aikakausilehdessä 90-luvun puolessavälissä oli juttua 10-vuotiaasta Aleksei- pojasta, jonka suuri unelma oli pelata jääkiekkoa. Perhe oli kuitenkin hyvin köyhä, eikä heillä ollut edes varaa ostaa Alekseille luistimia, muista varusteista puhumattakaan. Aleksei oli tietysti tilanteeseen hyvin pettynyt, mutta piti unelmaansa silti hengissä. Hän käveli kotikaupunkinsa katuja edestakaisin vaikka paukkupakkasilla, kunhan vain sai nähdä jääkiekkoa ja unelmoida, kuinka jonain päivänä hänkin ehkä voisi olla muitten parempiosaisten poikien mukana jäällä viilettämässä.
<BR>
<BR>No, sitten eräs suomalainen perhe luki Alekseista lehdestä, ja heitä liikutti pojan tilanne kovin. He eivät olleet itsekään kovin hyväosaisia, mutta alkoivat silti säästää rahaa, jotta saisivat jonain päivänä Alekseille tuliterät jääkiekkovarusteet. Sitten eräänä päivänä rahat koottiin, otettiin yhteys Alekseista jutun tehneeseen toimittajaan ja kyseltiin Aleksein koot valmiiksi. Toimittaja antoi varusteisiin vieläpä hieman omista rahoistaankin, ja pian tämän jälkeen perhe lähti Aleksein kotikaupunkiin varusteiden kanssa. Perille saapumisen jälkeen toimittaja meni Alekseille sisään, jossa hänet otettiin hyvin vastaan ja tarjottiin parasta perheen köyhyydestä huolimatta. Toimittaja sanoi sitten Alekseille, että menes käymään pihalla, tuolla on suomalaisia ystäviäni joilla on jotain sinua varten. Aleksei meni pihalle pakkaseen ja näki perheen tuliterien lätkävarusteiden kanssa. Aleksein äidille oli jo kerrottu, ja hän kuiskasi jotain Aleksein korvaan. Aleksei kysyi vielä ääni väristen äidiltään, olivatko varusteet varmasti hänen omansa. Kun hänelle vastattiin myöntävästi, valahti Aleksei polvilleen lumeen ja alkoi itkeä vuolaasti - onnesta. Häntä ei haitannut, vaikka varusteet olisivatkin käyneet pieneksi parissa vuodessa, päin vastoin - hän antoi ne aikanaan eteenpäin naapurin pikkupojalle, joka oli yhtä iloinen kuin Aleksei.
<BR>
<BR>Aleksein unelma oli pelata joskus jääkiekkoa, ja hänen unelmansa täyttyi. Siihen ei paljoa vaadittu. Ei myöskään siihen, että pieni Ljuba tuberkuloosisairaalassa tuli onnelliseksi. Muistaisivatpa myös suomalaiset, piloille hemmotellut kakarat myös saman, kun seuraavan kerran vittuilevat äidilleen, kun eivät saa sitä uutta pleikkaripeliä tai Guccin villapuseroa. Kinkku toisessa kädessä ja kaukosäädin toisessa, lämmitetyssä talossa, kolme huonetta, keittiö ja sauna.
<BR>
<BR>Tee jotain äläkä vain istu perseelläsi marisemassa siitä, kuinka maailma on niin paska paikka.
<BR>
<BR>Kiitos.
<BR>
<BR>[addsig]