Suomessa ollaan tyytyväisiä vähempään ja osittain siksi voitetaan niin harvoin.
Mielestäni tässä on esillä saman ilmiön kaksi puolta. Usein mediassa kilpailujen jälkeen näyttää tosiaan siltä että ovatpa urheilijat vähään tyytyväisiä kun kymmenen joukkoon pääseminen tuntuu olevan saavutus. Moni ei kuitenkaan tule ajatelleeksi että suhteessa lähtökohtiin ja resursseihin sija kymmenen saattaa todellakin joskus olla maksimi. Resurssien vajavaisuus on monessa lajissa aito ongelma ja peilaa juurikin laajempaa ilmiö, suomalaisten menestyssokeutta. Suomessa urheilija saa aitoa arvostusta vasta saavutettuaan arvokisamitalin, välitavoitteiden saavuttamisesta ei sen sijaan juuri palkita, mistä kärsivät erityisesti yksilö - ja kestävyyslajien urheilijat joiden lajeissa edes huipun tuntumaan pääsy vaatii vuosien ankaran työn. Pahimmillaan asetelma on täysin kohtuuton: tulosta vaaditaan ymmärtämättä tulokseen tekoon liittyviä prosesseja, joihin ei olla valmiita panostamaan. Tämän paineen seurauksena on moni orastava lahjakkuus heittänyt hanskat tiskiin.
Tietysti on tapauksia joissa resurssit ovat selvä tekosyy, mutta jos haetaan traagista esimerkkiä lahjakkaista urheilijoista jotka saivat maksimisuorituksella vain paskaa niskaan, tulee heti mieleen suomalaiset mäkihyppääjät jotka joutuvat Vancouverissa ompelemaan itse hyppypukujaan.
Miten tämä liittyy Ässiin? Mielestäni Ässien tulokset tällä kaudella perustuvat syvälliseen ymmärrykseen tuloksenteon prosesseista ja näiden prosessien suhteuttamisesta käytössä oleviin resursseihin. Yleisohjeena on ollut pelata vaihto kerrallaan ja elää hetkessä, muita tavoitteita joukkueelle ei olla asetettu. Kaikenlaiset "Vain mestaruus kelpaa" - sloganit ovat perseestä, ne näyttävät hyviltä mainoksissa, mutta itse voittamisen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Joskus toivoisin että "vaihto kerrallaan" - asenne leviäisi enemmän faneihinkin. Kuten TosiFani totesi, positiivisuus luo positiivista energiaa ja positiivisuudella otetaan useimmat voitot, ei niinkään raivolla tai tuskalla.