Tänään pidetään peukkuja Kärpille ja seuraavaksi aste lisää happokuutta, kun pitäisi toivoa Kerhon ryöstävän pisteitän Tampereelta. Siellä on Rautiaisenkin kausi mennyt vituiksi, joten hänen synkän kautensa päälle loisi mukavan valohohteen pieni kollegiaalinen apu entisille seuratovereille. Sama Tuulolan kanssa. Yksi piste Tampereelta on tehtävissä. Sen jälkeen Ilves saisi vain syyttää itseään.
Tosin muistoissa on vielä Stavanger peli, jossa apuja muualta ei huolittu vaan munittiin homma kuitenkin itse. Ei todellakaan ole niin sanottua, että apu kelpaisi tälläkään kertaa.
Ihmeellinen keskustelu siitä kiinnostaako Ilvestä runkosarjan voitto vai ei. Jos muotoilen toisin, niin silmä ei pala, tiikerinkatse puuttuu. Runkosarjan voitto on pelkkä kiva tavoite muiden joukossa eikä kunniakysymys. Ilves tuntuu vuodesta toiseen juhlivan erinäisiä saavutuksia kuin Suomen mestaruutta sellaisissa paikoissa, joissa niillä ei ole todellista merkitystä, mutta isossa kuvassa oikeasti tärkeät tavoitteet kustaan järkiään. Tuo runkosarjan voitto nyt on munittu jo Myrrän ajoista lähtien. Jo silloin haastatteluissa kävi selväksi, ettei se ole mikään tavoite valmennukselle eikä siten ole joukkueellekaan. Tätä perinnettä on pidetty yllä. Voittamisen kulttuurissa suhtautuminen tavoitteisiin ja voittamiseen sinänsä, kunniakysymyksenä, ei voi olla tällaista tasoa. Tappara sattumalta häviää nolosti silloin, kun sillä ei ole todellista merkitystä, mutta isot tavoitteet hoidetaan aina. Joten samaan aikaan kun Ilves juhlii paikallisherruuksia vuosi toisensa perään, Tappara vie maaliin kaikki tavoitteet, runkosarjan voiton, mestaruuden, CHL:n, kaiken sen, missä on mitattavia tuloksia historiankirjoihin tarjolla. Ne vie jopa Tampere Cupit, vaikka sielläkin häviäisi keskinäiset.
On myös selvä ero siinä miten Ilveksen kannattajat puhuvat tavoitteista ja miten niihin suhtautuvat Tapparan kannattajat. Jälkimmäisessä tulosorientoituneisuus on ihan silmiinpistävä piirre myös kannattajakunnassa, niin kuin on läpi organisaation. Meillä ei ole tulosorientoituneisuutta vaan enemmän "perhe on paras" -meininkiä. Tulosta haetaan tämän ensisijaiseksi arvoksi nostetun perhekeskeisyyden seurausilmiönä (huom. Ilveksen media ja "tärkein on saavutettu", siis kivaa yhdessä -ideaa ruokitaan ylhäältä käsin). Kun kotiasiat on kunnossa, kaikki muu tulee kyllä perässä. Koskelan haastatteluissa taas näyttäytyy tämä joka vuosi kärkikahinoihin osallistuva Ilves, jossa mestaruus tulee ikään kuin osallistumalla arvontaan. Vähän niin kuin onnellinen perhe tarkistamassa yhdessä sohvalla lottokuponkia. Millään tasolla ei siis noin diskurssianalyyttisesti ole mitään tulosorientaatiota.
Lopuksi on sanottava, mestaruustoiveeni ovat kaikesta huolimatta tänä vuonna korkeammalla kuin koskaan ennen sitten 80- luvun jälkeen. Paljon johtuu pelaajista: pidän Oula Palveesta todella paljon. Aistin tässä olevan voittajatyyppi. Saattaa vedellä ihan puolivaloilla silloin kun sillä ei ole väliä, mutta kovassa paikassa Oula astuu esiin. Tämä pelaaja on Ilvekselle täyttä kultaa. Lisäksi Niku ja Glendening saattavat olla myös samaa sarjaa, joilla taso ei laske vaan nousee haasteen mukana. Näitä ovat myös Masin ja Suomi. Jukka Jalosen luottopelaaja Frimaniin on myös helppo uskoa. Mäntykivi on aina ollut parhaimillaan pudotuspeleissä. Nymanilla ei ole tähän asti riittänyt, mutta nyt voikin olla toisin. Uskon mestaruuteen, koska meillä on riittävän paljon pelaajia kannattelemaan seuraa. Kun se lähtökohtaisesti heikompi materiaali saa tällaista vetoapua, he voivat hyvinkin onnistua. Ja mestaruus riippuu kuitenkin juuri heidän onnistumisestaan. Secondary scoringia pitää olla eikä kukaan saa mokailla paineen alla.
Tulipas puhuttua paljon täyttä asiaa.