Eilinen peli vituttaa. Vituttaa todella rankasti. Nukutun yön jälkeen ei enää niin pahasti, mutta eilen tunne oli jotain sellaista, jota en ollut ihan hetkeen kokenut. Saunassa istuskellessani aloin miettimään, että miksi? Miksi nyt vituttaa ja miksi tämä tunne on niin outo? Selitys on lopulta yksinkertainen ja vaikka tämä kirjoitus alkoikin vitutuksesta, ropisee pohdintani kuitenkin selkeästi posilaariin. Tämä kirjoitus on minulle välipäivän terapiaa.
Viimeksi olen KalPaa ja suhdettani seuraan pohtinut yhtä hartaasti saunan lauteilla keväällä 2011. Samaisena päivänä, joka näkyy allekirjoituksestani. Allekirjoitukseni sitaatti on Pekka Virran heti pelin päättymisen jälkeen antamasta haastattelusta, kun KalPan kausi ja Virran silloinen taival KalPassa oli päättynyt tappioon Lukolle 7. puolivälieräottelussa. Tuolloin tuo sitaatti sai mielessäni hieman erilaisen merkityksen kuin tänä päivänä. Tälläsin sen allekirjoitukseen ajatuksella siinä on ja pysyy, kunnes kannua nostellaan Kuopion torilla – eli ihan parin vuoden sisään!
Lämmöllä muistelen edelleen kevään 2011 playoffeja. KalPan johto 0-2 johto ottelusarjassa ”suli”, mutta toisaalta on syytä muistaa, että KalPa lähti tuohonkin ottelusarjaan altavastaajana. Kotietu oli Lukolla aivan kuten nyt. Silloin putosi miehiä rivistä (Kiiskinen, Miettinen…), mutta joukkue heräsi taistelemaan ja tasoitti ottelusarjan kotona jatkoajalla. Rauman viidennen pelin tapahtumat ovat jääneet minulle kirkkaasti mieliin, Lukko meni selkeällä voitolla 3-2 johtoon ottelusarjassa ja KalPan vitutus purkautui loppuhetkillä tappelemalla. Spontaanisti alkanut tappelu Lukon maalin jälkeen osoitti sen, kuinka vahvasti KalPa pelasi koko sydämellä ja kuinka syvältä johtoaseman menettäminen riipi. Tuon kevään jälkeen tuollaista taistelumentaliteettia ei KalPassa oikeastaan nähty.
Virta ja taistelun ilmentymät Turun toverit Laakso&Salo lähtivät, mutta seuraavalla kaudella näytti siltä ettei mitään taistelumentaliteettia edes tarvita eikä tekstin pätkä ehdi edes juurtua kunnolla allekirjoitukseeni, kun KalPa marssii leikitellen mestaruuteen. Runkosarjan voitto ja leikitellen 3-0 johtoon puolivälierissä. Sitten ne koirat pääsi irti.
Kuopiosta poismuuttaneena matkustin surulliseen seitsemänteen otteluun Kuopioon keväällä 2012. Lähtökohdat olivat surkeat, mutta jotenkin sitä toivoi, että joukkue vielä keräisi itsensä ja taistelisi tiensä jatkoon. Hyvin pian ottelussa kävi ilmi, ettei niin tule tapahtumaan. Ottelun loppu oli silkkaa kosmetiikkaa. Kaikkien aikojen sulaminen ja katastrofi toki vitutti, mutta oli ottelussa jotain hyvääkin. Se tapa, jolla KalPa ja etenkin Tommi Miettinen heräsivät ottelun lopussa taistelemaan edes yhden täysin kosmeettisen maalin vuoksi, herätti tunteita. Sitä minä haluan nähdä, kaikkensa antamista. Istumapaikkalipun ostaneena, mutta koko ottelun seisomakatsomossa huutaneena, se yksikin maali antoi vähän lohtua. Se lohdutti edes vähän, kun seuraavana aamuna piti herätä neljältä ehtiäkseen aamujunaan.
Kevään 2012 päättänyt surullinen viimeinen erä näytti jäävän viimeiseksi joutsenlauluksi Jäällä Taistelevasta KalPasta. Halutut muutoksen sun muut sekoilut latistivat tunnelman. Seurasin edelleen yhtä aktiivisesti KalPan tekemistä, katsoin kaikki pelit telkkarista ja matkustin pari kertaa kaudessa Niiralaankin, mutta jotain puuttui. Se jokin oli taistelutahto. Joukkue oli alistunut ja siinä samassa minäkin. Taitaa olla lopunajanennustuksia tuo allekirjoitukseni, mietin.
Pekka Virran paluu KalPaan antoi vähän uutta toivoa, josko parin kauden alakuloisuuteen saataisiin muutosta. Runkosarja meni kokonaisuudessaan hyvin, mutta runkosarjan lopun maalinteontuska jätti vähän valjun maun, ehkä joukkueesta ei odotukset ylittäneessä runkosarjassa sittenkään oltu saatu kaivettua kaikkea irti. Playoffeihin pääsy oli lähtökohdat huomioon ottaen hieno suoritus, mutta vielä kaipasin jotain tältä kaudelta. Sijoitus runkosarjassa ylitti odotukset, mutta olisipa hienoa jos KalPa pystyisi vielä kasvamaan joukkueena paikoista tiukimmassa eli playoffeissa. Olisi hienoa, jos KalPa kaatuisi saappaat jalassa, kaikkensa antaneensa. Se on minulle kannattajana tärkeintä, silloin voin olla jokseenkin tyytyväinen, olipa lopputulos mikä tahansa.
Kolme viimeistä ottelua ovat antaneet minulle tuon tunteen. Kävipä tässä puolivälieräsarjassa lopulta miten tahansa, olen todella tyytyväinen KalPan tähän kauteen. Jollei (pelaaja- ja valmentaja-) materiaali yksinkertaisesti riitä jatkoon, ei sille voi mitään. Jos KalPan kausi päättyy maanantaina tai tiistaina, haukun luultavasti tunnekuohuissani kaikki Pekka Virrasta jääkoneenkuljettajaan. Tiedän kuitenkin jo nyt, että tämä puolivälieräsarja jää mieliin positiivisena muistona. KalPa oli selkeä altavastaaja: Lukolla oli kotietu ja monien mielestä KalPa oli Lukolle sopivin vastustaja ja Lukko puolestaan KalPalle epäsopivin. Sarjan piti mennä 4-0 Lukolle ja Lukon päästä tuoreilla jaloilla välieriin. KalPa on kuitenkin pistänyt ennakkosuosikin koville, nostaen tasoaan tiukimmassa mahdollisessa paikassa. Kaikissa kolmessa viimeisessä ottelussa KalPa on löytänyt ottelun ratkaisuhetkillä uuden vaihteen silmään. Eilisen hienoa nousua latistaa toki Lukon kolmas maali, mutta maalivahdin päästämä helppo maali, yksi virhe, ei juurikaan syö arvoa joukkueen hienolta taistelulta.
Tulinkin eilen mietinnöissäni siihen lopputulokseen, että suunnaton vitutus kumpuaa riittämättömyyden tunteesta. Kaikkensa on annettu, mutta se ei riittänyt. Nyt vituttaa, mutta jälkikäteen näitä pelejä voidaan muistella hyvillä mielin. Mutta miksi nyt vituttaa rankemmin kuin parilla viime kaudella yhteensä, vaikka silloin KalPalla meni surkeasti? Syy on sama, viime kausilla ei oikein missään vaiheessa ollut havaittavissa kliseisesti sanottuna tekemisen meininkiä.
Nyt se on palannut! KalPa taistelee taas jäällä!
Suomi-sarjassa, Mestiksessä ja 2000-luvun ensimmäisinä Liigavuosinakin oli taistelua nähtävissä. Lämmöllä muistelen kevään 2008 kotivoittoa Ässistä Aatu Hämäläisen kahdella maalilla. Siihen otteluun kulminoitui paljon. Se voitto käytännössä sinetöi sen, että KalPan SM-liigahistoriaan kirjattiin vain viisi perättäistä jumbosijaa. SIlloin se tuntui mestaruudelta, sillä joukkue oli antanut kaikkensa ja ylittänyt itsensä. Se on tärkeintä, sarjatasosta ja tuloksista riippumatta.
Ääretön vitutus KalPan tappion takia on hieno tunne, se osoittaa että KalPalla on merkitystä ja joukkue on taistellut. Tappion jälkeen vituttaa aina, mutta vitutuksen tasosta tietää onko kaaduttu kaikkensa antaneina vai alistuttu taistelutta. Toki mestaruus toisi varmaankin jonkinlaisen autuuden, mutta sitä seuraisi väistämättä tyhjyys. Ääretön vitutus luo jatkuvuutta. Syyn kannattaa KalPaa jatkossakin yhtä intohimoisesti.
Allekirjoitukseni profetiasta käy ilmi mikä on määränpää. KalPan mestaruuden haluan kannattajana päästä kokemaan, mutta yhden kauden mestaruuttakin tärkeämpää on se, että koko tuleva matka kohti sitä taivallettaisiin tavalla, jossa välinpitämättömyydelle ei ole sijaa.
Määränpää on tuossa, mutta tärkeämpää on taistelu kohti sitä.
