Voi hyvänen aika, millaiseen peliin sitä tuli lähdettyä paikan päälle. Lukolla ei ollut mitään aseita haastaa isäntäjoukkuetta, ei millään osa-alueella. Ehkä korkeintaan Gibson pääsi lähelle vastustajan tasoa.
Tämän kauden on niskassa ollut lähes täydellinen kirous, että paikan päällä ei Lukolta voittopeli näe, mutta ei se aiemmilla kerroilla sentään näin aneemista ole ollut. Ja tällaista piti sitten lähteä katsomaan tuonne vanhaan traumapesään.
Niin, ne Turku hallin traumat, saanko avautua niistä? No, avaudun silti. Tuo Hunajata, voiko kamalampaa renkutusta olla. Onneksi sentään vain kaksi kertaa soi tänään ja kohtalaisesti pystyin korvat siltä sulkemaan. Mutta on se silti... Siis epäilemättä erittäin onnistunut maalilaulu kotijoukkueelle kun näin käy psyyken päälle.
Ja se toinen. Dirlandaan alta lähes onnistuin pakenemaan katsomosta. Sen kyllä oikeasti voisi jättää ummehtuneelle 80-luvulle. Ihme, että on #metoo-ajan yli kestänyt näinkin kauan. Kai se sinne testosteronihöyryisen teinin hihitysmaisemaan sopii, mutta on se silti nolo.
Ja ihmeellisempää on kuulla sitä välillä jossain junnujen tai naisten pelien voittolauluna. Kummassakin voi hyvin olla pelaamassa alaikäisiä tyttöjä - omissa tai vieraissa - niin onhan se fiksua laulaa näiden alaikäisten muodoista ja pehmeistä paikoista, että huomenna kukaties on paikallani toinen mies! Jess, hihihii!
Pitääkin laittaa junnu-Tepsille viestiä, että eikö koulutusbiisiksi nuorimpien peleihin kannattaisi ottaa Leevi and the Leavingsin Itkisitkö onnesta. Kelpaisi siinä äityleiden ja isukkien pyyhkiä liikutuksen kyyneleitä. Ja kasvaisi uusia kunnon Dirlandaa-sukupolvia.
Trauma-avautuminen päättynyt. Pahalta näyttää, ettei se silti auta maanantaina. Mutta enpähän tule tällä kaudella tuonne halliin traumatisoitumaan lisää.