Ihmisten reaktioiden seuraaminen molemmin puolin oli suuri osa tämän sarjan kauneutta.
Juurikin näin. Peleissä paikanpäällä vierellä istui niin tapparalaisia kuin ilvesläisiäkin runsaasti. Ja oman reaktion lisäksi sai kokea heidän reaktiot. Ilot ja surut. Ilves teki maalin ja 2-3 ilvesläistä pomppasi pystyyn pettyneiden tapparalaisten keskeltä. Tappara teki maaliin ja muutama tapparalainen juhli ilvesläisten keskellä.
Ja muutenkin joka peliä ennen, sen aikana, ja sen jälkeen tästä sarjasta puhuttiin. Jompi kumpi teki maalin ja puhelin täyttyi varmaankin neljässä eri viestiryhmässä "JES" ja "Voi perse" viesteistä. Pelien jälkeen voittajat ilkkuivat ja häviäjät odottivat parempaa huomista. Eihän tässä nyt pariin viikkoon ole ollut muuta puheen aihetta. Olen huomannut monen ketä jääkiekko ei edes kiinnosta innostuneen myös tästä sarjasta.
Mutta mitä itse sarjaan tulee niin olihan tämä hieno. Kolmessa pelissä pääsin paikan päältä tästä nauttimaan ja molempien voiton juhlat koin. Hienot joukkueet pelasivat hienon sarjan ja olihan tämä game seven niin komea huipennus tälle sarjalle.
Tappara pääsi lähelle parastaan kaksi kertaa tässä sarjassa, mutta onneksi sekin riitti. Karri Kivi sai ryhmänsä taistelemaan ja pelaamaan upeasti. Kiveltä myös loppuhaastattelussa kunnioitettava kommentti "Tappara oli parempi". Tätä ei voi odottaa kuulevansa kaikilta valmentajilta. Läpi sarjan tosiaan näytti, että Tapola on alakynnessä mutta lopussa ei enään ollut. Hyviä valmentajia molemmat.
Oli shokkihoitoa, oli maratonottelua, oli comebackeja, oli hienoja maaleja, oli pomppuja, oli kyseenalaisia tuomioita, oli pettymystä ja oli iloa.
Kun tämä sarja mainitaan niin ensimmäisenä itselle tulee mieleen Blake Parletin voittomaali tuossa maratonottelussa ja omat tuuletukset jo epätoivoiselta näyttäneen ottelun jälkeen.
Anteeksi tälläinen "tunteellinen" viesti mutta tunteellinen on oikea sana kuvaamaan tätä sarjaa. Sellaista tunteiden vuoristorataa. Kiitos Tappara ja Ilves!