Alkaen keväästä 2013, kiihkeät finaalit, Metsola, Ville Niemisen "ei ihan oltu valmiita, mutta ens vuonna ollaan". Täysien 7. välierän kautta finaaleihin perättäisinä kausina. 3-1 johdon kääntyminen tappioksi 7. finaalin jatkoajalla 2014, Rautakorven ja Niemisen poistuma. Kova turbulenssi kauden aikana Tapolan ympärillä. Nousu 1-3 tappioasemasta voittoon välieräsarjassa ja 1-3 asemasta 7. finaaliin. Toisena vuonna peräkkäin unelman valahtaminen jatkoerissä.
Eihän tuollasta tarinaa osais edes käsikirjoittaa karuudessaan ja kauneudessaan. Kauneutta on se, että organisaatio noussut sijojen 13., 7., 11., 12. jälkeen kolmasti runkosarjan kakkoseksi ja finaaleihin. Ei mitään suonenvetoja vaan tasasen laadukasta työtä kautta linjan. Osattu rakentaa ja valmentaa joukkuetta. Joukkue kuin tehty kevään vääntöihin. Erityisesti tällä kaudella kuvaava sana ollut sitkeys.
Karuus on sitten hopeinen tripla. Tapola, Metsola, Aalto, Kankaanperä, Saravo, Erkinjuntti, Järvinen, Kaksonen, Malinen, Palola, Peltola. Haapala. Noronenkin istunu penkillä pari kevättä. Peltolan kuollut katse porautui verkkokalvoille pitkäksi aikaa. Hopeamitalit ei kaiken tämän jälkeen maistunut kuin ensikertalaisille. Metsola pudotuspelien paras pelaaja yhdessä Donskoin kanssa, mutta. Ei. Vieläkään.
Jos se on ottanut koville pelaajilla, niin voin kuvitella kiihkeimpien fanien fiiliksiä. Pitkän pudotuspelikevään myötäeläminen vastaa kohtuullista urheilusuoritusta. Viime kevään jatkoaikatappio 7. finaalissa varmaan tyhjens jo myötätuntopankkini, nyt vetää jo sanattomaksi.
Värikäs tarina, kausi, hienot finaalit. Paras 7 -sarjoissa jossittelun mahdollisuus vedetty minimiin, mutta on ne kuvitteelliset kiekkojumalat päättäny kiusotella oikein urakalla.
