Pink Floyd

[Osmo Rapeli]

Nyt on sitten kaksi syytä perustaa vihdoin ja viimein ketju Pink Floydille.

Kauppoihin on ilmestynyt 90-luvulla kuvattu 3/4-bändin livetupla-dvd "Pulse", ja tänään saimme myös tietää että Syd Barrett, bändin perustaja ja alkupään kantava voima on poistunut keskuudestamme. Ikävä uutinen, tosin musiikkiahan mies ei ole tehnyt vuosikymmeniin mielisairautensa takia, keskittynyt lähinnä köpöttelemään tupakkakauppaan itsekseen. Vaikka mitä sitä tietää mitä miehen mielessä oikeasti liikkui.Anyway, kuolinsyynä oli sitten diabetes.

http://news.bbc.co.uk/1/hi/entertainment/5169344.stm

*****

Joka tapauksessa, tässä on bändi jonka levyjä en tule ikinä hävittämään, enkä koskaan tule tiputtamaan biisejä soittolistoilta.

Tarinaa...faktoja tarkasteltu historiasivustoilta Wikipediasta ja bändin omilta sivuilta.

Pink Floydin runko pyöri vetämällä eri nimillä vuodesta '64 lähtien, Syd Barrettin liittyessä mukaan melko pian perustamisen jälkeen. David Gilmour ei ollut tässä vaiheessa vielä bändissä. Nimi Pink Floyd tuli kahdesta blues-muusikosta, Pink Andersonista ja Floyd Councilista. Bändin tyyli oli alussa rhytm n' bluesia (Hahaha, hiukan väärinkäytetty termi nykymusiikissa), Barrettin kirjoitellessa biisejä tyyli meni psykedelisempään suuntaan askel askeleelta.

"Piper At The Gates Of Dawn" oli bändin debyyttialbumi ja lähinnä Barrettin käsialaa. Huomattakoon että menestynyt sinkku "See Emily Play" ei ollut brittiversiolla mukana, enkä nyt tähän hätään muista löytyykö sitä nykyisestä cd-versiosta, "Relics"-kokoelmalla se ainakin on. Muita suosikkeja levyllä ovat ainakin "Lucifer Sam", "Bike" ja "Interstellar Overdrive", joka oli koko bändin yhdessä säveltämä. Levystä voidaan sanoa että piti siitä tai ei (minä pidän, en tosin soita sitä kimalaisille bileissä), toisin kuin The Beatles, bändi hyppäsi poikabändivaiheen yli suoraan psykedelisempään ja haastavampaan ilmaisuun. Myös Barrettin lyriikat ovat samalla hauskoja ja vinksahtaneita, näin jälkikäteen on helppoa sanoa että "hullun neron" elkeet olivat jo olemassa tuossa vaiheessa. Klassikko.

Tämän levyn ja kohonneen suosion, sekä lisääntyneen huumeidenkäytön myötä myös Barrettin ongelmat lisääntyivät ja David Gilmour, joka myöhemmin nousi sitten bändin tunnetuimpien ja menestyksekkäimpien levyjen kantavaksi voimaksi kitaroinnillaan ja laulullaan liittyikin bändiin ennenkaikkea paikkaamaan Barrettia livenä. Ironista. Barrett jäi pois/sai kenkää jo sitten vuonna 1968.

Kakkoslevy "Saurceful Of Secrets" ilmestyi sitten samana vuonna, sisältäen vain yhden Barrettin kirjoittaman biisin, mutta hänen jälkensä toki kuului levyllä. Pidän erityisesti biiseistä "Set the controls for the heart of the sun" ja "Jugband Blues".

Kolmoslevy, soundtrack elokuvaa "More" poikkeaa hieman bändin muusta tuotannosta, en omista kyseistä levyä (HÄPEÄ!), joten en osaa siitä erityisesti lätistä, olen kuullut vain yksittäisiä biisejä. Taidan piipahtaa levykauppaan.

JATKUU...

 

[Osmo Rapeli]

"Ummagumma", bändin neljäs levy, oli tuplaversio, sisältäen livetavaraa, mm. klassikon "Careful with that axe, Eugene", joka on eräs bändin loistavimmista instrumentaaleista, kappale josta bändin massiivinen, luova, monipuolinen tunnelmointi läpi minuuttien kasvun kautta nousee kliimaksiinsa...progressiivista rockia parhaimmillaan. Painostavaa. Toisella puoliskolla, studio-osuudella, bändin kaikki jäsenet pääsevät kokeilemaan siipiään säveltäjänä. Levystä on myös oivia bootlegejä tarjolla. Ei hittibiisejä, pelkkää erittäin hyvää musiikkia. "Grantchester Meadows".

Mielestäni aliarvostettu "Atom Heart Mother" oli bändin viides julkaisu. Levy alkaa orkesterin kanssa sävelletyllä nimikkobiisillä jolle mittaa kertyy yli 23 minuuttia. Ajatonta ja erittäin kaunista viihdettä. Kakkosbiisi "If" sisältää loistavat sanat, äärimmäisen kaunis kappale. Kolmosbiisi "Summer '68" on oikea piiloteltu helmi, ja vaikka yhtyeen kaikki suurimmat ja tunnetuimmat teokset ovat etenkin Watersin tekemiä, on tämä kappale yllättäen kosketinsoittajan Richard Wrightin tekemä, todennäköisesti minunlempparini, kaunis mutta ah niin julma kappale yhden illan suhteesta...

"Would you like to something before you leave?
Perhaps you'd care to state exactly how you feel.
We say goodbye before we've said hello.
I hardly even like you.
I shouldn't care at all.
We met just six hours ago.
The music was too loud.
From your bed I came today and lost a bloody year.
And I would like to know, how do you feel?
How do you feel?

Not a single word was said.
They lied still without fears.
Occasionally you showed a smile, but what was the need?
I felt the cold far too soon in a wind of ninetyfive.
My friends are lying in the sun, I wish I was there.
Tomorrow brings another town, another girl like you.
Have you time before you leave to greet another man
Just to let me know, how do you feel?
How do you feel?

Goodbye to you.
Childish bangles too.
I've had enough for one day."

Upeat torvet täydellistävät jonkinlaisen maailmanlopun fiiliksen. Suosittelen tutustumaan jos ei ole vielä tuttu.

"Fat old sun" oli Gilmourin käsialaa, lempeä, nimensä mukainen tunnelmoivan letkeä akustinen kappale. Levyn päättävä "Alan's Psychedelic Breakfast" on taas jotain mitä kukaan muu tuskin älyäisi tai uskaltaisi enää tehdä, kappale jossa käytännössä kuullaan ääniä ja ääneen ajatuksia siitä kun kaveri vetää englantilaista aamupalaa. NEROKASTA.

Kokoelmalevy "Relics" sisältää b-puolia ja sinkkuja yksissä kansissa, ja yhden uuden kappaleen "Biding my time".

Kuudes studioalbumi "Meddle" ei ole aina siellä soitetuimpien Floyd-levyjen listalla mutta on ehdottoman selkeä kokonaisuus ja erittäin onnistunut levy, jonkinlainen hyppy bändin uuteen aikaan, juuri ennen lopullista läpimurtoa. Kannessahan näkyy sitten itse LEHMÄ, ei mistään pubista valomerkin kynnyksellä, vaan siis oikea eläin, LEHMÄ. Sekin omalla tavallaan upeaa, kuten myös levyn parhaat biisit "Echoes" ja "One of these days". Tai noh, ei tässäkään levyssä ole mitään skipattavaa, kuunneltava kokonaisena teoksena. HUOM! Liverpool-fanit, bongatkaa "You'll never walk alone"-hoilailu biisin "Fearless" lopussa.

JATKUU...

 

[Osmo Rapeli]

Bändin seuraavalla sountrack-levyllä "Obscured by the clouds" (tehty johonkin ranskalaiseen taidefilmiin "La Vallee", filmiin jonka ainakin kansilehtien kuvien perusteella haluaisin tutustua, levullä aikuinen nainen irrottautuu arjestaan vapautuen seikkailuun, eikö kuulostakin täydelliseltä) ei kuulla parinkymmenen minuutin mittaisia massiivisia sointeja vaan enemmän rockmaisempia, kylläkin yhteinäisen tyylin omaavia päteviä kappaleita, toinen toisensa jälkeen. Blues, rock, folkrock, jazz, ketäs meitä nyt oli. Helminä etenkin "Burning bridges", "Wot's...uh, the deal", "Childhood's end" ja levyn loppupuolen, taas niin julma antiballadi "Stay", lyriikat samankaltaiset kuin biisissä "Summer '68", tämänkin sanat Wrightin käsialaa.

"Stay and help me to end the day.
And if you don't mind,
We'll break a bottle of wine.
Stick around and maybe we'll put one down,
Because I wanna find what lies behind those eyes.
Midnight blue burning gold.
A yellow moon is growing cold.

I rise, looking through my morning eyes,
Surprised to find you by my side.
Rack my brain to try to remember your name
To find the words to tell you good-bye.
Morning dues.
Newborn day.
Midnight blue turned to gray.
Midnight blue burning gold.
A yellow moon is growing cold."

Levy löytynee hyvistä halpiskoreista tai vinyylimyynneistä.

Mutta onko kukaan kuullut koskaan levystä nimeltä "Dark side of the moon"? Hahaha...ehkä joskus muutaman listan kärjessä kaikkien aikojen levynä. Onko kyseessä Pink Floydin paras levy? Onko kyseessä kaikkien aikojen paras levy? Onko kyseessä täydellinen levy?

Ehkäpä kyllä. Bändin tuotoksissa suosikit vaihtelevat itselläni henkilökohtaisesti, mutta kyllähän tuon täydellisempää jälkeä kokonaisuutena, teemalevynä, kappaleiden yhteensovittelun, järjestyksen ja ihan vain sen ratkaisevan seikan eli perkeleen hyvältä kuulostamisen suhteen on ainakaan yhdenkään nykybändin mahdoton saavuttaa tai pistää paremmaksi. Ehdottomasti. Levy on alusta loppuun, ärsyttävän äänekkäine kelloherätyksineen ("Time"), tiukkoine kitaroineen ("Money", etenkin livenä jossa Gilmour on joskus venyttänyt sooloa vielä suurempiin 'sfääreihin) ja äärettömän kauniine, ajattomine maisemineen ja vokaaleineen ("Breathe", "Us and them") uskomaton kokonaisuus.

LISÄKSI Watersin sanat ovat erittäin kantaaottavat, mutteivat millään tapaa liian saarnaavat, uskonnolliset tai imelät. Ei ihme että levy viipyi Billboardin listoilla ennätykselliset 741 viikkoa, tuota lukua ei kukaan koskaan tule rikkomaan. Voiko progressiivinen levy todellakin myydä noin paljon? Ilmeisesti.

"Down and out
It cant be helped but theres a lot of it about.
With, without.
And wholl deny its what the fightings all about?
Out of the way, its a busy day
Ive got things on my mind.
For the want of the price of tea and a slice
The old man died."

Tälle levylle voisi perustaa vaikka oman ketjunsa...

Tuossa välissä bändi sitten julkaisi myös erikoisen livelevyn "Live at Pompeii" jossa bändi soittaa täysin tyhjälle Pompeijin amfiteatterille - jälleen nerokas, upeat soundit ja maisemat jyristelevä mestariteos.

Niin, voiko kukaan pistää studioalbumilla paremmaksi kuin "Dark side of the moon"? Noh, eipä taso ainakaan tippunut bändin seuraavalla albumilla "Wish you were here". Levyn kansi on mielestäni bändin komein ja eräs komeimpia kansia koskaan, btw, liekehtivä mies kättelee toista miestä tyhjällä kadulla. Ei tosin toimi enää nykyajan cd-maailmassa samalla tavoin mutta onneksi on vielä vinyylejä jäljellä. Kesäilta mökillä yksin tai hyvässä seurassa, tämä levy saa aina silmäkulman kostumaan. Koskettavat, loistavat sanoitukset, helminään Barretille omistetut "Shine on you crazy diamond" ja "Wish you were here". Täydellisiä biisejä, heikkoa osaa ei levyltä löydy, "Have a cigar" biisi kritisoi musiikkiteollisuutta, tiukkaa rock-soundia a'la Gilmour ja Waters.

Gilmourin hiljattain vahvistama tarina kertoo myös viisi vuotta bändistä erossa olleen Barrettin ilmestymisen studiolle, kuin kuudennen aistin johdattamana, kulmakarvat ajeltuna.

JATKUU...

 

[Osmo Rapeli]

Bändin seuraava tuotos, yhteensä kymmenes studioalbumi "Animals" olikin sitten oikein viimeisen päälle teemalevy. Levyllä käsitellään ihmiskuntaa ja yhteiskuntaa, George Orwellin "Eläinten vallankumouksen" innoittamana. Tämä oli myös aikaa jossa Waters rupesi ottamaan kontrollia bändissä kirjoittaen kaikki lyriikat ja säveltäen suurimman osan biiseistä. Levy sai ristiriitaisen vastaanoton mutta pidän tästäkin levystä erityisen paljon, ja se on kuunneltava oikeastaan aina alusta loppuun kokonaisuutena. Helmenä "Sheep" ja lopun tiukka revitys...

"Have you heard the news?
The dogs are dead!
You better stay home
And do as youre told.
Get out of the road if you want to grow old."

Seuraavaksi ilmestyi sitten toinen kaupallisesti merkittävimmistä teoksista, periaatteessa Watersin soololevy "The Wall", josta kuulemme ja näemme vielä tänäkin päivänä, levystähän tehtiin oikein musiikkielokuvakin joka yhdisteli taas kantaaottavuutta, sotaa, fasismia, yhteiskunnan kriisejä, siis eräällä tavalla punkhenkeäkin progressiivisena, upeana kokonaisuusteoksena, pääosassaan nuori Bob Geldof!

Tupla-cd:llä on monta kohokohtaa, tunnetuimpana animoitu video "Another brick on the wall". Kauneimmiksi ja parhaiksi paloiksi nostaisin myös kappaleet "Mother", "Is there anybody out there?", "Hey you", "In the flesh" ja etenkin loistava "Comfortably numb", joka on bändin tunnetuimpia kappaleita. Suosittelen jahtaamaan Gilmourin soolokiertueiden bootlegejä, eräällä niistä mies soittaa niin upean yhdeksänminuuttisen version biisistä ettei paremmasta väliä. Levystä äänitettiin myös liveversio joka julkaistiin joitain vuosia myöhemmin.

Levyn nauhoitusten aikana Waters oli ensin kerennyt antaa kenkää Richard Wrightille, jonka osuutta bändissä hän vähätteli, ja myöhemmin sitten muu bändi antoi kenkää liikaa dominoineelle Watersille, mies palasi kuitenkin vielä kiertueen ajaksi mukaan.

Levy on myynyt yli 30 miljoonaa kappaletta "vaikeudestaan" huolimatta, se on jotain käsittämättömän käsittämätöntä tässä popkrääsän ja hittibiisien maailmassa, vaikeaa ymmärtää meikäläiselle joka on joutunut kärsimään nämä kaikki MTV:n, soittolistojen ja formaattiradioiden ajat. Ei tosin haittaa...ehkä meillä on vielä toivoa? Upea, upea klassikko, levy jollaista ei tätäkään tule koskaan kukaan toistamaan.

*****

"The Final Cut" koottiin vuosia myöhemmin Watersin aikaisista viimeisistä nauhoituksista, en tosin tunne levyä.

*****

Mitäs sen jälkeen tapahtui? Kuten monille muillekin, kumpikaan bändin osista ei ihan onnistunut sitä alkuperäistä taikaa enää luomaan, minusta Gilmourin ja kumppanien PF ilman Watersia oli aikuispoppirokkia, hiukan tylsää, Watersilta taas ei montaa levyä ole ilmestynyt, tosin "Amused to death" on parhaimmillaan äärimmäisen onnistunut levy, päihittää rogerittoman PF:n kevyesti...PF toimii livenä tosin ilman Watersiakin, olen tykännyt.

Me saimme maistaa tätä alkuperäistä taikaa Live 8:ssa viime vuonna - ikävää ettei se poikinut sen suurempia, ilmeisesti se on kiinni etenki Gilmourista. Kerran vielä pojat? Hetki kun miehet astuivat yhdessä lavalle ja biisit alkoivat soida oli unohtumaton, ainakin Waters liikuttui selkeästi. Klassikkoesiintyminen.

*****

Niin, minulle PF on elämän soundtrackia ja usein jopa elämää suurempaa musiikkia, etenkin alkuperäisiltä vinyyleiltä, oikeassa ympäristössä kuultuna. Kesäyön musiikkia, talviyön musiikkia, joskus äärimmäisen lohdutonta ja masentavaa, joskus äärimmäisen voimia-antavaa ja komeaa. Uskon etten ole Jatkoajassakaan ainoa. Kokemuksia ja tuntemuksia Pink Floydista? Oletteko nähneet miehiä livenä?

Yönjatkoja "Obscured by the cloudsin" seurassa, Sydia ja omia vanhoja ystäviä muistellen...

 

[Tenho]

Vähän uncomfortably numbiksi laittoi tuo uutinen, joten tyydyn vain nopeasti toteamaan että Pink Floyd on isoin, kaunein, mullistavin ja kaikkipositiivisetylistyssanattähän.

Ja Final Cut on hieno levy, aika vahvaa jatkoa The Wallille ja Watersin Animals-levyllä aloittamalle linjaukselle, joka sitten päättyy Pink Floydin osalta (toistaiseksi) Final Cutin Fletcher Memorial Homeen ja muihin kappaleihin joissa se Lopullinen Ratkaisu sitten syntyy. Ja itseasiassa levyn päättävässä Two suns in a sunsetissä tapahtuu vähän jo muutakin ratkaisevaa. Mutta todellakin hieno kappale ja tavallaan Watersin verbaalista riehuntaa parhaimmillaan.

Ja Syd Barrettille kepeät mullat ja allekirjoitukseni, joka lienee nyt enemmänkin kuin sopiva.

Edit. Sinänsä aika hämmentävää katsella nyt ympäri internettiä olevia muistokirjoituksia (mm. David Bowien) ja isoja uutisia legendan kuolemasta. Käy selväksi, että vaikka suuri yleisö ei miestä niin tuntenutkaan, ettei myöhemmän pink floyd-ryhmittymän "crazy diamond"-nimitys ole mistään tuulesta temmattu.

 

[Jj]

Näin bändin -94 kiertueella. Tuli lähdettyä Göteborgiin asti kun Hesan vastaava keikka peruutettiin. Hieno keikka, hieno reissu, hienoja levyjä. Pidän myös kovasti Momentary lapse of reasonista, vaikkei siinä Watersia enää ollutkaan.

 

[Osmo Rapeli]

Edit. Sinänsä aika hämmentävää katsella nyt ympäri internettiä olevia muistokirjoituksia (mm. David Bowien) ja isoja uutisia legendan kuolemasta. Käy selväksi, että vaikka suuri yleisö ei miestä niin tuntenutkaan, ettei myöhemmän pink floyd-ryhmittymän "crazy diamond"-nimitys ole mistään tuulesta temmattu.

Huomasin saman homman, en suoraan sanoen ole osannut arvata että hän vaikutti näinkin merkittäviin musiikin legendoihin periaatteessa yhden levyn tekemällä. Yksittäinen levy oli tosin suurempi asia back then, ei ollut iPodeja.

Näin bändin -94 kiertueella. Tuli lähdettyä Göteborgiin asti kun Hesan vastaava keikka peruutettiin. Hieno keikka, hieno reissu, hienoja levyjä. Pidän myös kovasti Momentary lapse of reasonista, vaikkei siinä Watersia enää ollutkaan.

Onnekas paskiainen! Kade.

 

[floikkari]

Syd Barret jäänee ikuisesti historiaan paitsi Pink Floydin perustajana ja huumeiden uhrina, myös miehenä joka vaikutti valtavasti pop-musiikin kehitykseen.

Lainaus David Buckleyn kiroittamasta David Bowien elämäkerrasta:

Ennen henkistä romahdustaan Barrett ehti hetken lupailla popille hälyttävää tulevaisuutta, tulevaisuutta täynnä tajutonta trippailua ja sovinnaisuuden rajojen murtamista. Hänen musiikkinsa tuhosi laulujen rakenteet täydellisesti varsinkin live-esityksissä. Suunnattomia aaltoja riitasointuista äänimassaa hyökyi kaiutinkaapeista samalla kun yleisö hukkui kammottavaan vihreään ja pyörteilevään verenpunaan Pink Floydin valoshown ja lavan takse heijastettujen kuvioiden myötä. Barrett ennakoi Bowien viehtymystä avaruusaikaan lauluilla "Interstellar Overdrive" ja imelä mutta loistava "Astromine Domine". "Arnold Layne", laulu pyykkinaruilta naisten vaatteita varastelevasta miehestä, arvioitiin liian uskalletuksi ja kiellettiin radioaalloilta. Jos Barrett olisi jatkanut uraansa, Bowiella olisi saattanut olla vähemmän liikkumavaraa 70-luvulla. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vuonna -71 hän oli ikävä kyllä koomassa oleva raunio, popin kuuluisin hapon uhri: innovaattori, joka tuhoutui ennen kuin ehti täyteen mittaansa.

Hienon alustuksen Golden AWe teki. Haluaisin kuitenkin korjata väitteen jonka mukaan The Final Cut olisi jotenkin julkaistu jälkikäteen arkistoja kaivellen. Final Cut on normaali studioalbumi, vieläpä eräänlainen teemalevy, ja se julkaistiin ihan normaalisti äänitysten päätteeksi. Pink Floyd hajosi lopullisesti noiden äänityssessioiden aikana. Kosketinsoittaja Rick Wrightia ei äänityksiin edes kutsuttu. Myös rumpali Nick Masonin osuus levyllä on minimaalinen. Megalomaanisella egotripillä ollut Waters pyrki minimoimaan myös Gilmourin roolin ja miehet ottivat studiossa rajusti yhteen, välillä myös ihan fyysisestikin. Ihan hyvä levy silti.

Gilmourin nostettua Pink Floydin haudasta julkaistiin vielä kaksi studiolevyä. Momentary Lapse Of Reason (1987) ja huomattavasti onnistuneempi The Division Bell (1994). Varsinkin Division Bell on albumi johon kannattaa ehdottomasti tutustua.

 

[Pateettinen]

"Piper At The Gates Of Dawn" oli bändin debyyttialbumi ja lähinnä Barrettin käsialaa. Huomattakoon että menestynyt sinkku "See Emily Play" ei ollut brittiversiolla mukana, enkä nyt tähän hätään muista löytyykö sitä nykyisestä cd-versiosta, "Relics"-kokoelmalla se ainakin on.

Kai nuo bändin sinkkubiisit (Arnold Layne, Candy and currant bun, See Emily play, Apples & oranges) ovat lähinnä kokoelmilla. Löysin vuosia sitten hyvän bootlegin, jossa on on myöskin hyllytetyt Barrettin kappaleet "Scream thy last scream" ja "Vegetable man" - kovin raa'an oloisia äänityksiä ja rytmikin sekoaa Sydin mukana, mutta mielenkiintoista matskua silti.

Muita suosikkeja levyllä ovat ainakin "Lucifer Sam", "Bike" ja "Interstellar Overdrive", joka oli koko bändin yhdessä säveltämä.

Interstellar Overdrive taitaa olla Barretin kopioimaa riffiä lukuunottamatta täyttä improvisaatiota ja siksi koko bändi on merkitty säveltäjäksi.

voimaksi kitaroinnillaan ja laulullaan liittyikin bändiin ennenkaikkea paikkaamaan Barrettia livenä. Ironista. Barrett jäi pois/sai kenkää jo sitten vuonna 1968.

Bändi soitteli muutaman keikan 5-miehisenä vuosien -67 ja -68 taitteessa. Ainakin yhden Barrett-historiikin mukaan bändi päätti sattumalta vain yhtenä päivänä matkalla treeneihin, etteivät hae Sydiä mukaan ja sitä kautta Pinky jatkoi taas neljällä äijällä.

 

[kovalev]

Tuo oli mielenkiintoinen (hauska?) juttu minkä minäkin luin Gilmourin haastattelusta (Soundi?) vähän aikaa sitten. Äijät olivat olleet lähdössä keikalle. Kaikki muut olivat jo pakussa ja Gilmour oli sanonut ;
Haetaan vielä Syd.
Tähän joku (Ilmeisesti Waters) ;
...njäääh...(Ja huokaus)
Ja niin Syd Barret jäi hakematta. Aika julmaa ?

Tämä tietysti Gilmourin versio asiasta. Muutenkin tuossa ja kaikissa Gilmourin haastatteluissa huomaa, kuinka katkerat tunnelmat Gilmour/Waters kaksikon välillä edelleen on. Taisipa jossain haastiksessa verrata Watersia Hitleriinkin ? Mutta tuosta en ole satavarma.

 

[Rod Weary]

Luin itsekin juuri tuon Soundissa olleen Gilmourin haastattelun (kannattaa etsiä käsiinsä). Siitä kävi kyllä aika hyvin selväksi, että DG ja RW eivät enää samalle lavalle astu. Sääli sikäli, että Live 8 oli unohtumaton tapaus. Melkoisia skismoja miesten välillä on, siitä ei ole epäilystäkään. Huvittavimpia anekdootteja oli tuossa haastattelussa se, kun RW oli lähtönsä jälkeen uhannut mennä studioon tuijottamaan jätkiä, jos sinne asti uskaltautuvat Pink Floydin nimissä.

Itse en tunne ollenkaan Barretin aikaista Floydia. Oma kokoelmani alkaa muistaakseni Meddlestä. Viedohyllyssä on loistava Live at Pompei sekä joku härö-DVD vanhoista suttuisista rainoista koottuna. Tuo Pulse pitänee kyllä hommata. Final Cut on mielestäni turhan aliarvostettu. Levy toimii nimenomaan kokonaisuutena, ei ehkä niinkään yksittäisinä biiseinä. Gilmourin uusinta en ole kuullut, aikaisemmat ovat "ihan jees". Watersin soolotuotanto kyllä uppoaa meikäläiseen kuin Kerhon hyökkäys Ilveksen puolustukseen. Amused to Death on loistava levy ja Radio K.A.O.S sisältää pari helmeä (ja kipeän kehystarinan). Ja Watersin live-DVD on aivan perkeleen hyvä.

 

[Shadowplay]

"Lean out your window, golden hair
I heard you singing in the midnight air
my book is closed, I read no more
watching the fire dance, on the floor
I've left my book, I've left my room

For I heard you singing through the gloom
singing and singing, a merry air
lean out the window, golden hair..."
(James Joyce, 1907)

Rip Syd.

* * *
shadowplay

 

[brehme_]

Ensinnäkin Golden AWelle taas suurkiitokset hienosta musiikkiaiheisen topicin avaamisesta.

En jaksa enää latailla lisää tietoutta tästä maailmankaikkeuden parhaasta bändistä, kerron mielummin miten se on vaikuttanut minuun. Eka Pink Floyd-levy, jonka kuulin oli Wish you were here. Varmaan johtuen faijan kuolemasta pari vuotta sitten, tämä levy räjäytti tajunnan ihan täydellisesti. Voisi sanoa, että se oli käännekohta elämässäni. Siirryin hittimusiikista "oikeaan musiikkiin". Tämä ei ole kuitenkaan Pink Floydin paras levy, vaikka onkin minuun eniten vaikuttanut. Itse tykkään älyttömästi Barrettin biiseistä A piper at the gates of dawn-levyllä. Sellaista minulle sopivan psaikedeelistä kamaa. Dark side of the moon on tietysti aivan omassa kastissaan. Monet PF-diggarit ovat sanoneet minulle että ko. levy alkaa maistua puulta sen liiallisen myynnin vuoksi. Näinhän se joskus tuntuu olevan. Oli sitten kuinka hyvää musaa tahansa - jos sitä kuuntelee liian moni niin ei se olekaan enää yhtä kiva juttu. Sama ilmiö on toistunut minulla lähes kaikkien mahdollisten "bestsellereiden" kohdalla mutta Dark side of the moon on säilynyt - aivan ylivertaista musaa!

Uudempi kama ei uppoa niin kuin ei todennäköisesti monelle muullekkaan. Kuitenkin itse jostain syystä diggasin hmm... no tuota... lennokkaasta Learning to fly-kappaleesta A momentary laps of reason-levyllä. Taitaapi olla oikea salainen suosikki. The division bell ei ollut yhtään kiva juttu, omistan kuitenkin levyn ja olenpa sen pariin otteeseen kuunnellutkin!

Diggailen tosiaan aivan täysilä PF:ää. Olen niin ihastunut siihen, että yritän varjella soittamasta sitä hittimusajanareille, jotka saattaisivat ruveta myös diggailemaan siitä. PF on kokonaan mun! Aika outoa varmaan ajatella näin Queenin ohella maailman tunnetuimmasta proge-bändistä mutta näin se vain on.

 

[jpp]

Me saimme maistaa tätä alkuperäistä taikaa Live 8:ssa viime vuonna - ikävää ettei se poikinut sen suurempia, ilmeisesti se on kiinni etenki Gilmourista. Kerran vielä pojat? Hetki kun miehet astuivat yhdessä lavalle ja biisit alkoivat soida oli unohtumaton, ainakin Waters liikuttui selkeästi. Klassikkoesiintyminen.

Mahtava ja ikimuistoinen hetki. Gilmourin antamat lausunnot tulevaa koskien ovat olleet hieman ristiriitaisia eikä mies ainakaan vastaavia yksittäiskeikkoja sulkenut pois, mutta kiertueelle DG on antanut aika pienen sauman. Tosin pitihän helvetinkin jäätyä ennen kuin Eagles palaisi lavoille eli eihän sitä koskaan tiedä. Sen kyllä tiedän, että jos PF-kiertue toteutuisi, saisi minulla olla joku käsittämättömän hyvä syy, jos en lähtisi katsomaan sitä.

Niin, minulle PF on elämän soundtrackia ja usein jopa elämää suurempaa musiikkia, etenkin alkuperäisiltä vinyyleiltä, oikeassa ympäristössä kuultuna. Kesäyön musiikkia, talviyön musiikkia, joskus äärimmäisen lohdutonta ja masentavaa, joskus äärimmäisen voimia-antavaa ja komeaa. Uskon etten ole Jatkoajassakaan ainoa. Kokemuksia ja tuntemuksia Pink Floydista? Oletteko nähneet miehiä livenä?

1.7. olin Hyde Parkissa, kun Roger Waters esitti mm. koko DSOTM:n Nick Masonin soittaessa rumpuja tässä osuudessa. Aivan järjetön keikka, ei voi muuta sanoa.

Yönjatkoja "Obscured by the cloudsin" seurassa, Sydia ja omia vanhoja ystäviä muistellen...

Shine On You Crazy Diamond ja Wish You Were Here saivat kyllä itselläkin uuden merkityksen, kun hyvä ystäväni poistui joulun alla 27-vuotiaana. Nyt Syd on sitten myös fyysisesti poissa. Rauha Sydin ja kaikkien liian aikaisin poistuneiden muistolle.

 

[Vale]

1.7. olin Hyde Parkissa, kun Roger Waters esitti mm. koko DSOTM:n Nick Masonin soittaessa rumpuja tässä osuudessa. Aivan järjetön keikka, ei voi muuta sanoa.

Itse näin saman setin 2.7. Roskildessa, ja kyllä, aivan mahtava keikka. Päälavan viimeinen esiintyjä tänä vuonna ja varmaankin se +60 000 ihmistä katsomassa. Kylmät väreet tulee vieläkin, vaikken mikään suuren suuri fani edes ole.

 

[depre]

Osaisiko joku sanoa onko tuo SACD versio Dark Side Of The Moonista jotenkin parempi kuin tavallinen, bändiin olen nyt tutustellut tässä viimeisen vuoden aikana vähän kerrallaan ja nyt on levyjen hankinta menossa. Pari levyä hain jo Anttilan alesta, mutta DSOTM jäi vielä hyllyyn, kun en tiennyt kumman version ostaisin, tuota ihan tavallista kyllä ensimmäisenä ajattelin. Kyllähän noissa parissakin olisi jo pureksittavaa, mutta nyt on iskenyt päälle pahimman luokan levymania, joten varmaan tuo DSOTM tulee vielä haettua ennen lakkoa.

Oma kiinnostukseni heräsi kunnolla juuri tuosta Live8 tapahtumasta ja sen jälkeen olen vähän kerrassaan bändiin ja sen historiaan tutustunut.

 

[brehme_]

Onko joku jo ehtinyt ostaa tuon Pulse-DVD:n? Itsellä olisi myös tarkoitus tehdä poikkeus ja ostaa musadaavidi mutta olisin kiinnostunut onko kyseessä fänin pakko-ostos vaiko rahanhukkaa? Köyhän opiskelijan budjetilla kun elellään... Settilista ainakin näyttää herkulliselta. Anybody?

 

[kovalev]

Onko joku jo ehtinyt ostaa tuon Pulse-DVD:n? Itsellä olisi myös tarkoitus tehdä poikkeus ja ostaa musadaavidi mutta olisin kiinnostunut onko kyseessä fänin pakko-ostos vaiko rahanhukkaa? Köyhän opiskelijan budjetilla kun elellään... Settilista ainakin näyttää herkulliselta. Anybody?

Itse ostin Pulsen Vhs;nä ja CD;nä (ledi on jo sammunut) joskus vuosia sitten ja voin kyllä suositella. Soitto on takuuvarmaa Floydia. Settilistahan lähes täydellinen, vaikka Division Bell-biisejä onkin himpun liikaa (Sinänsä ymmärrettävää, koska kiertuehan oli heti kyseisen levyn jälkeen). Ja, vaikka ei pitäisi edes Floydin musiikista, niin tuo visuaalinen puoli on aivan uskomatonta. Voi vain miettiä paljonko siihen on palanut rahaa. Se on näkemisen/kuulemisen arvoista ehdottomasti ! DVD;llä luulisi olevan vielä jotain ekstraakin ?

 

[Tenho]

Osaisiko joku sanoa onko tuo SACD versio Dark Side Of The Moonista jotenkin parempi kuin tavallinen, bändiin olen nyt tutustellut tässä viimeisen vuoden aikana vähän kerrallaan ja nyt on levyjen hankinta menossa. Pari levyä hain jo Anttilan alesta, mutta DSOTM jäi vielä hyllyyn, kun en tiennyt kumman version ostaisin, tuota ihan tavallista kyllä ensimmäisenä ajattelin. Kyllähän noissa parissakin olisi jo pureksittavaa, mutta nyt on iskenyt päälle pahimman luokan levymania, joten varmaan tuo DSOTM tulee vielä haettua ennen lakkoa.

Oma kiinnostukseni heräsi kunnolla juuri tuosta Live8 tapahtumasta ja sen jälkeen olen vähän kerrassaan bändiin ja sen historiaan tutustunut.

SACD-versio on käsittääkseni 5.1-äänillä se sama vanha DSotM.
Enpä ole kuullut levyä, mutta uskoisin että "ihan kiva".

 

[heavy]

Kokemuksia ja tuntemuksia Pink Floydista? Oletteko nähneet miehiä livenä?

Pink Floydin keikka Lahdessa on yksi parhaita livekokemuksia pitkällä musiikkidiggailu urallani. Ainoa miinus keikasta oli se että järjestysmiehet pyrkivät pilaamaan sen keskeyttämällä soiton ja kuuluttamalla että seisominen on kielletty. Huh. No eipä sillä oikeasti suurta vaikutusta ollut, yleisö nousi pian uudelleen seisomaan ja keikka jatkui normaalisti loppuun. Samalla kiertueella kuvattu Delicate Sound of Thunder video kannattaa katsoa, jos haluaa tietää suunnilleen millainen keikka suurhallissa oli...

 

[kovalev]

Pink Floydista ilmestynyt paksuhko kirja ja ilmeisesti aivan tuore eikä mikään uudelleenjulkaisu. Ainakin takakannessa on ukkojen yhteispotretti viime kesän keikalta. En raaskinut vielä ostaa, (Hinta Tampereella 28-31e riippuen kaupasta) mutta jos joku ostaa/lainaa/lukee kyseisen opuksen tässä lähiaikoina, niin mielenkiinnolla kuulisin jotain arvioita kirjan tasosta ja sisällöstä. Itseäni kiinnostaisi erityisesti nuo 70-luvun levytyssessiot ja Barretistakin olisi mukava saada kaikenlaista nippelitietoa.

Myös Henriksonin Jannesta on ilmestynyt taas kirja, joka ainakin nopealla tutkiskelulla vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Taisi olla n.25e - koskarin toisessa kirjakaupassa.

 

[Jazerman19]

Pink Floydista ilmestynyt paksuhko kirja ja ilmeisesti aivan tuore eikä mikään uudelleenjulkaisu. Ainakin takakannessa on ukkojen yhteispotretti viime kesän keikalta. En raaskinut vielä ostaa, (Hinta Tampereella 28-31e riippuen kaupasta) mutta jos joku ostaa/lainaa/lukee kyseisen opuksen tässä lähiaikoina, niin mielenkiinnolla kuulisin jotain arvioita kirjan tasosta ja sisällöstä. Itseäni kiinnostaisi erityisesti nuo 70-luvun levytyssessiot ja Barretistakin olisi mukava saada kaikenlaista nippelitietoa.

Myös Henriksonin Jannesta on ilmestynyt taas kirja, joka ainakin nopealla tutkiskelulla vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Taisi olla n.25e - koskarin toisessa kirjakaupassa.

Itse olen lukenut kyseisestä kirjasta noin 200 sivua tähn mennessä ja voin jo nyt sanoa, että osta mies ihmeessä kyseinen kirja. Floydin alkuhistoriaa ja erityisesti Barettia käsitellään kirjan alussa paljon ja esiin tulee paljon mielenkiintoista tietoa esim. siitä kuinka Barrett pikku hiljaa vajosi entistä pahemmin mielisairauden koukeroihin. Tarkemman arvostelun pistän heti tähän ketjuun kun olen koko kirjan (about 500 sivua) lukenut kokonaan.

 

[Pafe]

Onko kirja suomenkielinen?

 

[Morgoth]

Pink Floydista ilmestynyt paksuhko kirja ja ilmeisesti aivan tuore eikä mikään uudelleenjulkaisu.

Laiskuus. Minkä niminen? Paljonko sivuja? Kenen kirjoittamia?

 

[Pasi -76]

Laiskuus. Minkä niminen? Paljonko sivuja? Kenen kirjoittamia?

Ilmeisesti tästä on kyse:

Nicholas Schaffner: Pink Floydin odysseia
Hinta: 27,90 € (Akateeminen Kirjakauppa)
Ilmestymisaika: 23.06.2006
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 511