Mulla menee kyllä hyvin paljon ristiin mielipiteet ja suosikit. Alkupään psykedelia ei toimi kuin ajoittain minulle. Set the Controls... toimii, muuten menee yli että pölisee. Syd Barrettin nerous ei ole koskaan minulle avautunut. Meddle on taas yksi suosikkejani muutenkin kuin Echoesin ansiosta. Joka on muuten etenkin Pompeiji live-DVD:llä vangitseva kokonaisuus.
Sanotaan, että en minäkään välttämättä ymmärrä Syd Barrettin neroutta. Nuo Piperin aikaiset biisit ovat hyvinkin pimeitä. Mutta se, mistä minä niissä pidän, on etenkin Richard Wrightin urkutyöskentely. Maukkaita ja jopa psykoottisia välitilutuksia, jotka ovat yllättäviä, ja hypnoottisia, mutta jäävät kuitenkin piiloon, ellei niitä ihan varta vasten kuuntele. Tuolla Sauerful-lätyllä Syd olikin enää sivuroolissa, ja vain yksi hänen tekeleensä päätyi levylle asti. Waters ja Wright kantoivat tuolla levyllä päävastuun biiseistä. Varmasti Barretin vaikutus näkyi kuitenkin siinä, miten biisit sovitettiin, ja millaiseksi soundimaailma muodostui.
Yhden levyn unohdin tuosta edellisestä viestistäni. Ummagumma on mielenkiintoinen. Erityisesti pidän instrumentaalista Careful with that axe, Eugene. Tuolla mainitsemallasi Pompeiji -DVD:llä tuo on mielestäni maaginen. Ja Echoes on sielläkin pirun upea. Kokonaisuutena tuo DVD on huikea.
Animals on hieno kokonaisuus, kuten sanoit, ja taitaa olla melko aliarvostettu levy. Mutta kuinka joku voi olla pitämättä Wish You Were Here -biisistä? Ja kuinka joku voi pitää Dark Side of the Moonia yliarvostettuna? On ihan fiiliksestä kiinni, kumpi noista kahdesta levystä on parempi. Kyllähän se top2 löytyy juuri tuosta kaksikosta.
Animals kai lasketaan kultakauden albumiksi (Dark Side of the Moon --> The Wall on mielestäni se neljän albumin jatkumo), mutta arvostusta se ei mielestäni ole saanut niin paljoa. Olisiko syynä se, että albumin teema ei aukea niin suoraan kuin noiden muiden? Symboliikkaa eläinten vallankumouksen hengessähän se on täynnä.
Wish You Were Here on minusta yksinkertaisesti laahaava ja tylsä. Jotenkin se kuulostaa korvaani pateettiselta, ja sitä voisi luulla joksikin latteaksi kitaraballadiksi joltain tusina-artistilta. Minä en vain pidä siitä. Liian simppeli, vailla mitään hienouksia. Älkää kukaan ottako tätä henkilökohtaisesti. :)
Dark Side of the Moon ei vain ole auennut minulle. Hyvä ja tasapainoinen kokonaisuus, mutta siltikään mitään tajuntaa räjäyttävää en sieltä löydä. Ja korostetaan, että olen todella yrittänyt ymmärtää levyä, ja kokeillut löytää sieltä sen jonkun, mutten ole vielä onnistunut. Kyse ei siis ole siitä, että esittäisin jotain parempaa ihmistä, kun sanon, etten pidä tästä eniten myydystä levystä. Näin ei ole asia. Joka tapauksessa hype levyn ympärillä antaisi ymmärtää sen olevan arvosanaltaan vähintään 10+, mutta minusta se jää korkeintaan 8.5:ksi. Ei huono, mutta ei mikään superalbumikaan. Parasta antia on Great Gig on the Sky, joka on kyllä hieno veisu, ja toimi muuten pirun upeasti tamperelaisen Pulse-tribuuttiyhtyeen Tampere-talon keikalla.
Minusta taas The Wall on todella kulahtanut vuosien kuuntelun jälkeen, mitä ei voi sanoa noista muista edellä mainituista. Pidän jopa Obscured by the Cloudsia parempana. Ainoa todellinen helmi levyllä on Comfortably numb. Muuten The Wall on täynnä Watersin lapsuuden traumoja, enkä ihmettele yhtään, että muu bändi ei jätkää kovin kauan tuon jälkeen jaksanut. Etenkin kun Final Cut on samaa Watersin yksinpuhelua. Omalla tavallaan hieno levy kyllä mielestäni, mutta samalla sinetti ehkä kaikkien aikojen parhaan bändin upealle taipaleelle.
Minäkin epäilen, että The Wall ei kestä kuunteluita. Toistaiseksi olen siitä pitänyt, vaikka levyllä ei minusta yksittäisiä helmiä olekaan. Parasta antiaa ovat melkeinpä lyhyet välisoitot ja siirtymäkappaleet, ja niiden kautta tuo levy muodostuu hienoksi kokonaisuudeksi. Comfortably numb on komea biisi, jolla olisi ainesta olla jopa Floydin parhaimmistoa, mutta itse en oikein pidä kappaleen kertosäkeestä. Siihen pätevät oikeastaan samat sanat kuin tuohon Wish You were Hereen. Tylsähkö. Kitarasoolo ja säkeistö itsessään ovatkin sitten todella upeat. Final Cut onkin sitten vähän kuin The Wall latistettuna, ja pelkistettynä. Ei kanna pitkälle. Obscured by the Clouds täytyy ottaa Spotifysta kuunteluun, ja se jälkeen harkita, meneekö se ostoslistalle.
Tämän jälkeen bändille kävi samat kuin Genesikselle Gabrielin lähdön jälkeen. Musiikki muuttui lähes listapopiksi. Viimeistä levyä en ole tainnut kuulla kuin ohimennen Spotifystä, mutta taidan pitää vielä pari vuotta väliä, ennen kuin edes yritän keskittyä siihen. Watersin soolot kyllä uppoavat meikäläiselle. Siinäkin mielessä löytyy siis yhtäläisyys Genesis vs. Gabrieliin.
Heh, Genesis on yhtye, johon aloin tutustua suunnilleen samaan aikaan Pink Floydin kanssa. Gabrielin aikainen Genesis on pirun kovaa, mutta sen jälkeistä en jaksa kuunnella. Tosin tuo ensimmäinen Collinsin laulama levy, A Trick of the Tail vaikutti vielä pikaisella kuuntelulla ihan kohtuulliselta. Yhtä kaikki, Gabrielin aikainen kama on pirun loistavaa, ja kappale Dancing With the Moonlit Knight ehkä yksi kovimmista ikinä, missään...