Pink Floyd

[Tadu]

Tuota levyä odotellaan täällä kyllä kovasti. Hyvältä kuulostaa!

 

[Evil]

Luultavasti tämä on vihoviimeinen julkaisematonta materiaalia sisältävä Pink Floyd -nimellä tehty äänite ikinä, eli asiaan on suhtauduttava sen edellyttämällä hartaudella. Rick Wrightin osuuksia on mukana jo vuodelta 1969 Division Bell -aikaisten nauhoitusten seassa (saas nähdä kuka ne sieltä bongaa...) ja jo Gilmourin kitara yksistään on syy ostaa ihan mikä tahansa levy. Loppuvuoden klassikkoartistien levysuman ehdottomia helmiä luvassa taatusti. Aamen.

 

[oiler99]

Uusi ääninäyte.

https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=doUm7viV9oc

 

[oiler99]

David Gilmour julkaisee kauan odotetun, toistaiseksi nimeämättömän soololevynsä syyskuussa. Samoihin aikoihin herra tekee ainakin kuusi keikkaa Euroopassa, lähinnä Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Kroatiassa ja Englannissa. Tällä hetkellä ei ole tietoa, julkistetaanko lisää keikkoja vai ovatko nämä Gilmourin ainoat esiintymiset Euroopassa tänä vuonna.

 

[olkikuukkeli]

David Gilmour julkaisee kauan odotetun, toistaiseksi nimeämättömän soololevynsä syyskuussa. Samoihin aikoihin herra tekee ainakin kuusi keikkaa Euroopassa, lähinnä Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Kroatiassa ja Englannissa. Tällä hetkellä ei ole tietoa, julkistetaanko lisää keikkoja vai ovatko nämä Gilmourin ainoat esiintymiset Euroopassa tänä vuonna.

Nämähän tulivat ja meikäläinen tajusi niin myöhään, että kaikki liput ovat jo menneet. Kohtalon ivaa, että tänään on Saksaan myyty lippuja aamulla ja meikäläinen huomaa asian saman päivän iltana. Vittu.

 

[oiler99]

Pink Floydin ja David Gilmourin Facebook-sivuille on ilmestynyt mystinen päivitys "Rattle That Lock...". Mitähän tuo tarkoittaa?

E: olikin Gilmourin tuoreen soololevyn nimen julkistuksesta kyse.

 

[oiler99]

David Gilmour vahvisti, että Pink Floydin taru on virallisesti loppu. Bändiä ei enää ole, mutta musiikki jää elämään.

http://www.gigwise.com/news/102160/david-gilmour-confirms-pink-floyd-are-over

 

[Klose16]

Niin, aikamoinen ihmepä jokin muu olisi ollutkin. Facebookissa voi seurata Floydia kovin vanhanaikaisilta tuntuvine päivityksineen.

 

[adolf]

https://www.youtube.com/watch?v=vi7cuAjArRs

Aina säännöllisen epäsäännöllisin ajoin tulee tätä fiilisteltyä. Enkä vaan tunnu kyllästyvän tuohon sooloon, vaikka tämä pätkä on kymmeniä kertoja läpi tullut katsottua.

 

[oiler99]

David Gilmour täyttää tänään pyöreät 70 vuotta. Sen kunniaksi hieman Pink Floydia soimaan.

 

[Ted Raikas]

Onnea Davidille!

Toivottavasti saamme vielä vuosia kuulla miehen sulosointuja. Minulle David Gilmour on ihan se ykköskitaristi maailmassa. Se saundi on vaan niin uniikki ja tunnistettava ja juuri sellaista mistä kitaransoitossa pidän.

 

[olkikuukkeli]

David Gilmour täyttää tänään pyöreät 70 vuotta. Sen kunniaksi hieman Pink Floydia soimaan.

Onnea idolille. Poikkeuksellisen kovasti sitä odottaa kesää kun taskussa polttelee lippu Gilmourin kiertueen päätöskonserttiin Tieneniin :)

 

[Sistis]

Nostanpa ihan huvikseni tätä ketjua ylöspäin vaikkapa ihan kesälomani kunniaksi. Itselläni oli vielä reilu vuosi sitten yleissivistyksessäni Pink Floydin kokoinen aukko. Olin joskus vuosia sitten nähnyt sivusilmällä The Wall -elokuvan, minkä lisäksi tiesin kappaleet Another brick in the wall (part 2) sekä High Hopes. Sitten tapahtui jotain... olisiko niin, että avovaimon veli ja sisko kehuivat bändiä sen verran, että päätin sivistää itseäni Spotifyn välityksellä. Hetki siinä meni, mutta sitten pääsin touhuun sisälle, ja kyllähän tätä yhtyettä täytyy kehua.

Sen verran minussa löytyy kuitenkin vastarannan kiiskeä, että mainitsen heti alkuun tuon Dark side of the Moonin olevan mielestäni törkeästi yliarvostettu. Minusta se on - olkoonkin, että se on erittäin toimiva kokonaisuus, ja paljon enemmän kuin osiensa summa - yhtyeen mittakaavassa korkeintaan keskinkertainen tekele. Tätä seurannut Wish You Were Here on minusta kaikilla mittareilla huomattavasti parempi, vaikka sen nimikappaleesta en pidäkään. Maaginen Shine on You, grazy Diamond riittäisi jo yksinään nostamaan albumin edelle. The Wall on näistä kolmesta suuresta levystä mielestäni kuitenkin ehkä se kaikkein paras, joskaan levyllä ei ole yhtäkään hullun timantin tasolle yltävää megabiisiä. Todella hyviä kappaleita on toki paljonkin. Tuo albumin pohjalta tehty elokuvakin on toki tullut nyt katsastettua, ja kyllähän se aukesi paremmin kuin sivusilmällä katsottuna.

Mitä tulee sitten bändin alkuaikojen musiikkiin, niin minusta se on kaikesta epätasaisuudestaan huolimatta helvetin hyvää! Ostin eilen levyhyllyyni bändin debyyttialbumin, ja onhan tuo kaikessa psykedeliassaan hieno tekele. Paikoin hieman epätasainen, mutta annettakoon se anteeksi. Piperia seurannut A Saucerful of Secrets menee vielä pari pykälää edelle. Todella upea levy, ja etenkin kappaleet Let there be more light sekä Set the control to the heart of the sun ovat huikeita. Lehmä-levyn nimikappale on myös loistava, ja sai kunnian olla parhaiten koskaan silloiseen pieneen hetkeen elämässäni sopinut taustabiisi. Tämä tapahtui hieman ennen viime joulua. Kuljin Tampereen keskustan joulutorin ruuhkassa katsomassa viime hetken joululahjoja, ja yritin pitää itseäni kasassa kuuntelemalla hyvää musiikkia korvillani olleista kuulokkeista. Tuo biisi alkoi soida keskellä joulutoria, ja sopi tilanteeseen kuin nenä päähän. Teki melkeinpä mieli jäädä pelkästään tuon biisin vuoksi torille pidemmäksi aikaa, kuin oli ehdoton pakko, mutta tulin onneksi järkiini.

Meddle on minusta epätasainen levy. Oikeastaan se on aika turha, jos ei lasketa päätösraitaa Echoes, jonka nostan ihan kärkipäähän omissa suosikeissani. Animals on taas erittäin hieno kokonaisuutena. Ihan terävät hitit sieltä puuttuvat, mutta eipä ole hutejakaan. Final cut on toimiva kokonaisuus, mutta yhtään erityisen hyvää biisiä en sieltä löydä. Momentary laps of reason ei kasarisoundeineen iskenyt yhtään, ja minusta Learning to fly on törkeän yliarvostettu biisi yhtyeen tuotannossa. Vähän kuin Hassisen Koneen tapauksessa Rappiolla... The Division Bell on edeltäjäänsä parempi, ja High Hopes toimii komeasti. Endless river tuli kuunneltua kertaalleen, mutta suuriakaan tunteita se ei herättänyt. Nämä elokuvasoundtrack-albumit ovat sitten jonkinlainen musta aukko meikäläisellä. Täytyy tutustua niihin joskus parempana aikana.

Yhtä kaikki, hienosta yhtyeestä on kyse. Sitten tullaankin mielenkiintoiseen kysymykseen siitä, oliko Pink Floyd progea, kuten usein esitetään? Mielestäni ei ehkä progea puhtaimmillaan, koska varsinaisia progelle ominaisua "tilutusbiisejä" yhtyeeltä ei löydy. Sen sijaan se oli erittäinkin kokeellista, eli siis progressiivista. Ja tässä mielessä voisi täyttää progebändin vaatimuksen. Jos kuitenkin progella tarkoitetaan sellaista musiikkia, kuin esim. Yes tai vaikkapa Emerson, Lake and Palmer esittivät, Pink Floydia ei tähän samaan yhteyteen voi mielestäni heittää. Siihen se on kaikessa outoudessaankin liian populaari. Toisaalta onko tälläkään oikeastaan väliä, pääasiahan on laaja ja monipuolinen tuotanto, josta jokainen varmasti löytää itselleen sopivat biisit.

 

[Rod Weary]

@Sistis Hienoa, kun löysit ja yhtä hienoa, jos osui ja upposi.

Mulla menee kyllä hyvin paljon ristiin mielipiteet ja suosikit. Alkupään psykedelia ei toimi kuin ajoittain minulle. Set the Controls... toimii, muuten menee yli että pölisee. Syd Barrettin nerous ei ole koskaan minulle avautunut. Meddle on taas yksi suosikkejani muutenkin kuin Echoesin ansiosta. Joka on muuten etenkin Pompeiji live-DVD:llä vangitseva kokonaisuus. Animals on hieno kokonaisuus, kuten sanoit, ja taitaa olla melko aliarvostettu levy. Mutta kuinka joku voi olla pitämättä Wish You Were Here -biisistä? Ja kuinka joku voi pitää Dark Side of the Moonia yliarvostettuna? On ihan fiiliksestä kiinni, kumpi noista kahdesta levystä on parempi. Kyllähän se top2 löytyy juuri tuosta kaksikosta. Minusta taas The Wall on todella kulahtanut vuosien kuuntelun jälkeen, mitä ei voi sanoa noista muista edellä mainituista. Pidän jopa Obscured by the Cloudsia parempana. Ainoa todellinen helmi levyllä on Comfortably numb. Muuten The Wall on täynnä Watersin lapsuuden traumoja, enkä ihmettele yhtään, että muu bändi ei jätkää kovin kauan tuon jälkeen jaksanut. Etenkin kun Final Cut on samaa Watersin yksinpuhelua. Omalla tavallaan hieno levy kyllä mielestäni, mutta samalla sinetti ehkä kaikkien aikojen parhaan bändin upealle taipaleelle. Tämän jälkeen bändille kävi samat kuin Genesikselle Gabrielin lähdön jälkeen. Musiikki muuttui lähes listapopiksi. Viimeistä levyä en ole tainnut kuulla kuin ohimennen Spotifystä, mutta taidan pitää vielä pari vuotta väliä, ennen kuin edes yritän keskittyä siihen. Watersin soolot kyllä uppoavat meikäläiselle. Siinäkin mielessä löytyy siis yhtäläisyys Genesis vs. Gabrieliin.

 

[adolf]

Samaa mieltä tuosta Dark Side of The Moonista. Vaikka se hyvä levy onkin, niin en ole koskaan tajunnut sitä mikä siitä tekee niin megasuositun. The Wallilta myös se suurin(?) radiohitti Another brick in the wall on minusta levyn heikointa osastoa.

Mutta mielipidekysymyksiähän nämä vain ovat. Pink Floydista varmaankin se juuri tekee niin suositun että bändillä on tarjota vähän jokaiselle jotain, koska musiikki on niin monipuolista.

Suosittelen muuten tutustumaan Pulse nimiseen DVD-julkaisuun, jos Pink Floyd on vasta kolahtanut. Omalle kohdalleni ei ainakaan mitään yhtä hyvää livetaltiointia ole koskaan tullut. Huikaiseva paketti kerta kaikkiaan.

 

[Ted Raikas]

Pink Floydin tuotannossa todellakin mielipiteet vaihtelee huimasti. Mikä tietysti kertoo bändin monimuotoisuudesta ja kerroksellisuudesta, että tietyt piirteet ja vivahteet kolahtaa toisille paremmin kuin toiset.

Omasta mielestäni Dark Side of the Moon on kyllä yhtyen kärkipään albumeja, mutta ei suinkaan paras. Sen viitta lienee Wish You Were Heren, joka on jotakuinkin täydellinen levytys jossa biisit toimii sekä kokonaisuutena, että omillaankin. Meddlellä itselleni toimii monet muutkin biisit kuin huikaiseva Echoes ja se on kyllä erinomainen albumi, mutta ei ihan täydellinen onnistuma. Bändin debyytti Piper at the Gates of Dawn on monelle yksi psykedeelisen rockin klassikkoalbumeista ja en sitä suinkaan kiistä, mutta jotenkin jättänyt vähän pintapuolisen fiiliksen aina. Näin, vaikka psykedeelisen rockin ystävä olenkin. Sitä seurannut A Saucerful of Secrets toimii itse asiassa kokonaisuutena paremmin psykedeliassaan ja tuomalla jo vähän muitakin mausteita soppaan. Sistiksen mainitsema The Wall sen sijaan on omissa kirjoissani yhtyeen yliarvostetuin albumi. Ei, ei se ole huono albumi suinkaan ja siinä on mukana yksi bändin upeimmista, ellei upein kappale, eli Comfortably Numb, mutta muuten aistin siinä jo aika väsyneen ja pöhöttyneen tunnelman ja eipä bändissä tainnut ihan parhain yhteishenki enää ollakaan ja koko albumihan oli aika lailla Watersin lapsi ja halusi melko lailla päättää asioista itse (tuossakin mielessä ironista, että tuo Comfortably Numb on enimmäkseen Gilmourin käsialaa).

Mitä tulee tuohon, onko Pink Floyd progea vai ei, niin omasta mielestäni Pink Floyd on Pink Floyd. Alkupään levyt vielä 70-luvun alussakin on mielestäni enimmäkseen psykedeelistä rockia ja kokeellisuuksiakin on paljon mukana esim. Atom Heart Motherilla ja Ummagummalla. Proge tietysti on käsitteenä jo aika lavea, mutta ehkä se kaikkein tunnusmerkillisin progen ilmapiiri ei ihan kumpua Pink Floydista mielestäni. Tuossa mielessä en sitä pidä samalla tavalla progressiivisen rockin yhtyeenä kuin täällä mainittuja tapauksia ja muutamia muita. Pink Floyd jo 70-luvulla oli välillä aika häpeämättömän poppimainen. Osa kappaleista toki hyvinkin progressiivisia, mutta mielestäni kokeilivat ja toteuttivat hyvinkin erilaisia musiikillisia tyylejä albumeillaan. Siinä missä tietyt selkeästi progressiivisen rockin yhtyeet aika uskollisesti pysyivät lestissään, mitä nyt tietysti 80-luvulla suoraviivaisempi ja popahtavampi puoli tarttui Genesikseen, Yesiin ja kumppaneihinkin ku proge ei enää ollut sillä tapaa in.

Yksinkertaistettuna: Progressiivinen rock ei ihan kuvasta Pink Floydia yhtyeenä. Mielestäni se on jotenkin vielä paljon enemmän, vaikka proge onkin usein synonyymi rajojen rikkomiselle.

 

[Joe Plop]

Suosittelen muuten tutustumaan Pulse nimiseen DVD-julkaisuun, jos Pink Floyd on vasta kolahtanut. Omalle kohdalleni ei ainakaan mitään yhtä hyvää livetaltiointia ole koskaan tullut. Huikaiseva paketti kerta kaikkiaan.

Pulse on hyvä mutta ei pärjään livetaltiointina mielestäni Delicate Sound of Thunderille... Ko. levyllä on mielestäni mm. eräs historian hienoimmista kitarasooloista. Comfortably Numbin soolo tuolla levyllä on jotain mikä vetää hiljaiseksi joka kerta kun sen kuulee... Ero ei ole iso levyjen välillä mutta kun tuo thunder soi teininä niin taajaan omissa walkmanneissa niin venyneen c-kasetin mitalla edelle...
Itse olen enemmän biisi edellä menevä Pink Floyd diggari kuin levyjen ja kokonaisuuksien arvostaja. Toki The Wall on kova ja leffa ekan kerran varsinkin eri mielenkiintoinen kokemus, mutta muuten yleensä kuuntelen yksittäisiä biisejä... Pidän niin Astronomy Dominesta kun High Hopesistakin. Ei oikein ole aikakaudesta väliä mutta joissain biiseissä on jokin juttu joka alkaa elämään ja vie mennessään...

 

[Sistis]

Mulla menee kyllä hyvin paljon ristiin mielipiteet ja suosikit. Alkupään psykedelia ei toimi kuin ajoittain minulle. Set the Controls... toimii, muuten menee yli että pölisee. Syd Barrettin nerous ei ole koskaan minulle avautunut. Meddle on taas yksi suosikkejani muutenkin kuin Echoesin ansiosta. Joka on muuten etenkin Pompeiji live-DVD:llä vangitseva kokonaisuus.

Sanotaan, että en minäkään välttämättä ymmärrä Syd Barrettin neroutta. Nuo Piperin aikaiset biisit ovat hyvinkin pimeitä. Mutta se, mistä minä niissä pidän, on etenkin Richard Wrightin urkutyöskentely. Maukkaita ja jopa psykoottisia välitilutuksia, jotka ovat yllättäviä, ja hypnoottisia, mutta jäävät kuitenkin piiloon, ellei niitä ihan varta vasten kuuntele. Tuolla Sauerful-lätyllä Syd olikin enää sivuroolissa, ja vain yksi hänen tekeleensä päätyi levylle asti. Waters ja Wright kantoivat tuolla levyllä päävastuun biiseistä. Varmasti Barretin vaikutus näkyi kuitenkin siinä, miten biisit sovitettiin, ja millaiseksi soundimaailma muodostui.

Yhden levyn unohdin tuosta edellisestä viestistäni. Ummagumma on mielenkiintoinen. Erityisesti pidän instrumentaalista Careful with that axe, Eugene. Tuolla mainitsemallasi Pompeiji -DVD:llä tuo on mielestäni maaginen. Ja Echoes on sielläkin pirun upea. Kokonaisuutena tuo DVD on huikea.

Animals on hieno kokonaisuus, kuten sanoit, ja taitaa olla melko aliarvostettu levy. Mutta kuinka joku voi olla pitämättä Wish You Were Here -biisistä? Ja kuinka joku voi pitää Dark Side of the Moonia yliarvostettuna? On ihan fiiliksestä kiinni, kumpi noista kahdesta levystä on parempi. Kyllähän se top2 löytyy juuri tuosta kaksikosta.

Animals kai lasketaan kultakauden albumiksi (Dark Side of the Moon --> The Wall on mielestäni se neljän albumin jatkumo), mutta arvostusta se ei mielestäni ole saanut niin paljoa. Olisiko syynä se, että albumin teema ei aukea niin suoraan kuin noiden muiden? Symboliikkaa eläinten vallankumouksen hengessähän se on täynnä.

Wish You Were Here on minusta yksinkertaisesti laahaava ja tylsä. Jotenkin se kuulostaa korvaani pateettiselta, ja sitä voisi luulla joksikin latteaksi kitaraballadiksi joltain tusina-artistilta. Minä en vain pidä siitä. Liian simppeli, vailla mitään hienouksia. Älkää kukaan ottako tätä henkilökohtaisesti. :)

Dark Side of the Moon ei vain ole auennut minulle. Hyvä ja tasapainoinen kokonaisuus, mutta siltikään mitään tajuntaa räjäyttävää en sieltä löydä. Ja korostetaan, että olen todella yrittänyt ymmärtää levyä, ja kokeillut löytää sieltä sen jonkun, mutten ole vielä onnistunut. Kyse ei siis ole siitä, että esittäisin jotain parempaa ihmistä, kun sanon, etten pidä tästä eniten myydystä levystä. Näin ei ole asia. Joka tapauksessa hype levyn ympärillä antaisi ymmärtää sen olevan arvosanaltaan vähintään 10+, mutta minusta se jää korkeintaan 8.5:ksi. Ei huono, mutta ei mikään superalbumikaan. Parasta antia on Great Gig on the Sky, joka on kyllä hieno veisu, ja toimi muuten pirun upeasti tamperelaisen Pulse-tribuuttiyhtyeen Tampere-talon keikalla.

Minusta taas The Wall on todella kulahtanut vuosien kuuntelun jälkeen, mitä ei voi sanoa noista muista edellä mainituista. Pidän jopa Obscured by the Cloudsia parempana. Ainoa todellinen helmi levyllä on Comfortably numb. Muuten The Wall on täynnä Watersin lapsuuden traumoja, enkä ihmettele yhtään, että muu bändi ei jätkää kovin kauan tuon jälkeen jaksanut. Etenkin kun Final Cut on samaa Watersin yksinpuhelua. Omalla tavallaan hieno levy kyllä mielestäni, mutta samalla sinetti ehkä kaikkien aikojen parhaan bändin upealle taipaleelle.

Minäkin epäilen, että The Wall ei kestä kuunteluita. Toistaiseksi olen siitä pitänyt, vaikka levyllä ei minusta yksittäisiä helmiä olekaan. Parasta antiaa ovat melkeinpä lyhyet välisoitot ja siirtymäkappaleet, ja niiden kautta tuo levy muodostuu hienoksi kokonaisuudeksi. Comfortably numb on komea biisi, jolla olisi ainesta olla jopa Floydin parhaimmistoa, mutta itse en oikein pidä kappaleen kertosäkeestä. Siihen pätevät oikeastaan samat sanat kuin tuohon Wish You were Hereen. Tylsähkö. Kitarasoolo ja säkeistö itsessään ovatkin sitten todella upeat. Final Cut onkin sitten vähän kuin The Wall latistettuna, ja pelkistettynä. Ei kanna pitkälle. Obscured by the Clouds täytyy ottaa Spotifysta kuunteluun, ja se jälkeen harkita, meneekö se ostoslistalle.

Tämän jälkeen bändille kävi samat kuin Genesikselle Gabrielin lähdön jälkeen. Musiikki muuttui lähes listapopiksi. Viimeistä levyä en ole tainnut kuulla kuin ohimennen Spotifystä, mutta taidan pitää vielä pari vuotta väliä, ennen kuin edes yritän keskittyä siihen. Watersin soolot kyllä uppoavat meikäläiselle. Siinäkin mielessä löytyy siis yhtäläisyys Genesis vs. Gabrieliin.

Heh, Genesis on yhtye, johon aloin tutustua suunnilleen samaan aikaan Pink Floydin kanssa. Gabrielin aikainen Genesis on pirun kovaa, mutta sen jälkeistä en jaksa kuunnella. Tosin tuo ensimmäinen Collinsin laulama levy, A Trick of the Tail vaikutti vielä pikaisella kuuntelulla ihan kohtuulliselta. Yhtä kaikki, Gabrielin aikainen kama on pirun loistavaa, ja kappale Dancing With the Moonlit Knight ehkä yksi kovimmista ikinä, missään...

 

[Rod Weary]

Dark Side of the Moon ei vain ole auennut minulle. Hyvä ja tasapainoinen kokonaisuus, mutta siltikään mitään tajuntaa räjäyttävää en sieltä löydä. Ja korostetaan, että olen todella yrittänyt ymmärtää levyä, ja kokeillut löytää sieltä sen jonkun, mutten ole vielä onnistunut. Kyse ei siis ole siitä, että esittäisin jotain parempaa ihmistä, kun sanon, etten pidä tästä eniten myydystä levystä. Näin ei ole asia. Joka tapauksessa hype levyn ympärillä antaisi ymmärtää sen olevan arvosanaltaan vähintään 10+, mutta minusta se jää korkeintaan 8.5:ksi. Ei huono, mutta ei mikään superalbumikaan. Parasta antia on Great Gig on the Sky, joka on kyllä hieno veisu, ja toimi muuten pirun upeasti tamperelaisen Pulse-tribuuttiyhtyeen Tampere-talon keikalla.

Mulle koko PF:n tuotannon ykkösbiisi on Us and Them. Aina, kun kuuntelen tuota levyä, fiilis alkaa kohota sitä kohti, ja sitten tulee vielä loppunousut (ks. seuraava kappale). Mä kun olen puhtaasti musiikin kuuntelija ilman soittotaitoa tai teoriatietoa, en etsi mitään musiikillisia hienouksia, koska en tajuaisi niitä kuitenkaan. Joko musiikki toimii, tai sitten se ei toimi. Mulle DSotM vaan toimii. Ei niinkään yksittäisinä kappaleina, vaan nimenomaan kokonaisuutena. En ole koskaan pitänyt ainuttakaan PF:n jäsentä mitenkään virtuoosina, vaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Siksi olikin hauskaa, että mainitsit tuon Wrightin. Jollain Wish You Were Herellä tykkään tietyistä kohdista juuri RW:n lurittelun ansiosta, mutta en ole oikeastaan koskaan keskittynyt yhteen soittajaan kerrallaan. Pitää toteuttaa tuo ensi kerralla.

On muuten olemassa tasan kaksi biisiä, jotka aiheuttavat mulle kylmät väreet ja molemmat ovat PF:n tuotantoa. Toinen on Brain Damage (Dark Side of the Moon) ja toinen Comfortably numb. Jos aivan tarkkoja ollaan, molemmissa on nimenomaan yksi kohta sanoituksissa, mikä tämän saa aikaan. Mun ei tarvitse kuin ajatella noita kohtia, kun niskavillat heräävät eloon. Ihan aina ja poikkeuksetta. En käsitä, mistä tuo johtuu.

You lock the door and throw away the key, there's someone in my head, but it's not me... *ZING*
The child is grown, the dream is gone... *ZING*

PS. Sauerful... Kenen tahansa muun kohdalla kyseessä olisi typo, mutta sun kohdalla uskon enemmän freudilaiseen lipsahdukseen.

PS2. Post-Gabriel Genesiksen parasta antia on Duke. On siinäkin pari mielipahabiisiä, mutta muuten melko rautaa.

 

[Morgoth]

Bändin debyytti Piper at the Gates of Dawn on monelle yksi psykedeelisen rockin klassikkoalbumeista ja en sitä suinkaan kiistä, mutta jotenkin jättänyt vähän pintapuolisen fiiliksen aina.

Pitääkseen tästä levystä pitää olla ehkä kiinnostunut sukeltamaan skitsofreniaan ja LSDn täyttämään happoiseen maailmaan. Esim. Interstellar Overdrive jossakin 60-luvun lopun Lontoon happoluolassa kuunnelteltuna olisi ollut melkoinen kokemus. A Saurceful of Secrets kenties jollakin tavalla parempi ja ehjempi kokonaisuus ja Sydin Pink Floydin "jäähyväiskappaleen" Jugband Bluesin (hienot sanat!) myötä hieno lopetus tuolle tyylisuunnalle. Sydin soolotuotannossa on muutamia hyviä kohtia, mutta sairaus kuuluu jo liiaksi. A Piper at the Gates of Dawn on ehkä enemmän sellaista kulttikamaa, joka ei kaikille maistu, mutta jollakin tavalla se tärkein levy itselleni. Wish You Were Here lopulta kuitenkin ehkä se Floydin paras albumi ja siihen se ympyrä Sydin ympäriltä lopulta hienosti sulkeutuu. Oli se totta vai vain pelkkä tarina, että Syd ilmeisestyi yhtäkkiä tyhjästä studiolle tuon levyn äänityksien aikana ilman, että kukaan häntä tunnisti edes heti.

Yksinkertaistettuna: Progressiivinen rock ei ihan kuvasta Pink Floydia yhtyeenä. Mielestäni se on jotenkin vielä paljon enemmän, vaikka proge onkin usein synonyymi rajojen rikkomiselle.

Tuli yksittäisenä biisinä esimerkinä tästä The Nile Song, joka vuonna 1968 on ollut todella raskasta menoa. Lisäksi Arnold Layne on kiva 60-luvun pop-biisi Sydin kynästä. Pari yksittäistä biisiä tulee vielä mieleen. "Julia Dream" ja "Careful With That Axe, Eugene" levyjen ulkopuolelta. Varsinkin SE Watersin huuto!

 

[Morgoth]

On muuten olemassa tasan kaksi biisiä, jotka aiheuttavat mulle kylmät väreet ja molemmat ovat PF:n tuotantoa. Toinen on Brain Damage (Dark Side of the Moon) ja toinen Comfortably numb. Jos aivan tarkkoja ollaan, molemmissa on nimenomaan yksi kohta sanoituksissa, mikä tämän saa aikaan.

Itseäni Timen lyriikat sävähdyttävät aina ja mielestäni Watersin ja samalla myös koko Pink Floydin tuotannon paras sanoitus.

 

[Sistis]

Mulle koko PF:n tuotannon ykkösbiisi on Us and Them. Aina, kun kuuntelen tuota levyä, fiilis alkaa kohota sitä kohti, ja sitten tulee vielä loppunousut (ks. seuraava kappale). Mä kun olen puhtaasti musiikin kuuntelija ilman soittotaitoa tai teoriatietoa, en etsi mitään musiikillisia hienouksia, koska en tajuaisi niitä kuitenkaan. Joko musiikki toimii, tai sitten se ei toimi. Mulle DSotM vaan toimii. Ei niinkään yksittäisinä kappaleina, vaan nimenomaan kokonaisuutena. En ole koskaan pitänyt ainuttakaan PF:n jäsentä mitenkään virtuoosina, vaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Siksi olikin hauskaa, että mainitsit tuon Wrightin. Jollain Wish You Were Herellä tykkään tietyistä kohdista juuri RW:n lurittelun ansiosta, mutta en ole oikeastaan koskaan keskittynyt yhteen soittajaan kerrallaan. Pitää toteuttaa tuo ensi kerralla.

Itse en soittohistoriastani huolimatta ole erityisen musikaalinen, mutta soittohistoria toki vaikuttaa jollain tapaa siihen, että musiikista automaattisesti tunnistaa jotain asioita eri tavalla kuin ilman soittohistoriaa. Minulla se näkyy juuri urkureiden työskentelyn seuraamisessa, basistien tekemisistä en ymmärrä varmaan yhtään enempää kuin sinäkään. Ja kuitenkin, nuo edellä mainitut asiat ovat vain pieniä nyansseja. Musiikin toimiminen / toimimattomuus ovat ne pääasiat, jotka ratkaisevat. Toki se on todettava, että monesti helvetin hyvät biisit aukeavat vasta muutaman kuuntelun perusteella. Siksi tulen antamaan myös DSotM:lle vielä monta mahdollisuutta. Konseptialbumina sitä pitää tarkastellakin kuin yhtenä kappaleena.

On muuten olemassa tasan kaksi biisiä, jotka aiheuttavat mulle kylmät väreet ja molemmat ovat PF:n tuotantoa. Toinen on Brain Damage (Dark Side of the Moon) ja toinen Comfortably numb. Jos aivan tarkkoja ollaan, molemmissa on nimenomaan yksi kohta sanoituksissa, mikä tämän saa aikaan. Mun ei tarvitse kuin ajatella noita kohtia, kun niskavillat heräävät eloon. Ihan aina ja poikkeuksetta. En käsitä, mistä tuo johtuu.

Ihan normaali reaktio musiikin ystävillä. Kaikesta ei edes tarvitsekaan tietää perimmäistä syytä. Riittää, että tunne on riittävän hieno. Turha analysointi on joskus perseestä.

PS. Sauerful... Kenen tahansa muun kohdalla kyseessä olisi typo, mutta sun kohdalla uskon enemmän freudilaiseen lipsahdukseen.

Olen tässä juuri kirjoittamassa paljastuskirjaa Tampereen Jatkoaika-miiteistä kymmenen vuoden takaa. Kirjan nimi vielä puuttui, mutta sehän on siinä! A Sauerful of Secrets!

PS2. Post-Gabriel Genesiksen parasta antia on Duke. On siinäkin pari mielipahabiisiä, mutta muuten melko rautaa.

Kiitos vinkistä, pistetään kuuntelulistalle. Tarkoitukseni oli jättää koko Collins-Genesis kuuntelematta, mutta tuo ensimmäinen Post-Gabriel -levy meni vahingossa soittolistalle, eikä vaikuttanut vielä mitenkään erityisen heikolta. Myöhemmissäkin on siis potentiaalia...

 

[Zeic]

Aikoinaan kun katsoin jotain listausta kaikkien aikojen bändeistä niin Pink Floyd oli se mikä herätti ihmetystä. Miten tämä laahaava ja tylsä yhtye voi olla näin korkealla? Myöhemmin mielipide on täysin muuttunut ja yhtye ollut paljonkin kuuntelussa. Pink Floydista kyllä kuulee ketkä ovat bändin johtajia, kun Watersin basso ja Gilmourin kitara ovat yleensä miksattuina pintaan. Verrantona vaikkapa Metallican And justice for all... Taannoin musiikkilehti kirjoitti Watersista rockin Wagnerina, joka yhdistää musiikin ja näytelmän. Teemalevyjen maestro Waters ainakin on. Viiltävän älykäs tyyppi, joka kykenee tekemään kokonaisia taideteoksia siten että yksittäiset osat kuitenkin toimivat omillaan. Watersin sanoitukset ovat monitasoisia, toisaalta esim. isän kuolema on monien mielestä käyty läpi liiankin monesti. Laulaja Waters on heikoimmillaan. Se onkin mielestäni syynä soololevyjen heikompaan suosioon. Tosin ketjussa aiemmin mainittu Amused to Death on kyllä hyvä ja yhä ajankohtainen. Tosin nyt 25 vuotta myöhemmin meidät huvittaa kuoliaaksi älypuhelimet ja netflix eikä televisio. Siinä missä Waters oli varsinkin myöhemmin Pink Floydin muoto oli Gilmour sen ääni, kuten hänen nettisivunsa tulijaa muistaakseni joskus tervehtivät. Ennen kaikkea äärimmäisen tyylikäs kitaristi on David Gilmour.

Loppuun vielä muiden artistien Pink Floyd vaikutteista settiä (ainakin mikäli siihen riittää saksofonisoolon sisällytys mukaan).

Juicen Mirabilis Jalapa: https://www.youtube.com/watch?v=nSpcNK6v5Ro sulattaa saumattomasti yhteen hullut timantit yllä silmäluonten, Jeesuksen vaiheet pääsiäisenä ja floristiikan.

Petri Wallilla oli tapana poimia sanoitusten pätkiä muiden lyriikoista. Niinpä luulen että Pink Floydin "Shine on" kiertua ja "Shine on You Crazy Diamond" inspiroivat Shine on me:n https://www.youtube.com/watch?v=H_tvqsENfUY

Viimeisenä vielä Steven Wilson/Porcupine Tree ja Radioactive Toy: https://www.youtube.com/watch?v=Mj-EljkcEQI
jossa voi kuullu Comfortably Numb tenhoa. Puhumattakaan Porcupine Treen Time Fliesin yhtäläisyydestä Pink Floydin Dogsiin.

 

[olkikuukkeli]

Olipa elämäni hienoimpia hetkiä päästä kuuntelemaan David Gilmouria livenä. Ehkä ällistyttävin juttu oli se, että ulkoilmakonserttiinkin oli saatu loihdittua ihan käsittämättömän hyvä äänenlaatu, mikään aikaisempi keikkakokemus ei pääse lähellekään. Kaikki tuli läpi kovaa, mutta kristallinkirkkaasti ilman särinöitä tai mitään muutakaan tuhnua.

Gilmour soitti ja lauloi lähes täydellisesti, mikä on mielestäni poikkeuksellista 7-kymppiselle artistille. Jurona esiintyjänä tunnettu kitaramestari jopa puhui yleisölle Wrightin kuolemasta ja hääpäivästään. Meininki oli muutenkin kaikin puolin tasokas, yleisö osasi kuunnella hiljaa kun piti ja toisaalta loppuablodit olivat raivokkaimmat koskaan paikan päällä todistamani.

Gilmour oli niin kovassa iskussa ja hymyili niin leveästi, että toivottavasti kiertää vielä, eikä jätä lavoja taas kymmeneksi vuodeksi (;)).

 

[olkikuukkeli]

Sen verran minussa löytyy kuitenkin vastarannan kiiskeä, että mainitsen heti alkuun tuon Dark side of the Moonin olevan mielestäni törkeästi yliarvostettu. Minusta se on - olkoonkin, että se on erittäin toimiva kokonaisuus, ja paljon enemmän kuin osiensa summa - yhtyeen mittakaavassa korkeintaan keskinkertainen tekele.

Tässä on kyllä jonkinlainen jakolinja yhtyeen fanien kesken. Jotkut ovat The Wall-ihmisiä, toiset DSOTM-ihmisiä... Minusta The Wall on ylivoimaisesti yhtyeen yliarvostetuin levy, vaikka sekin on kyllä hyvä. Kyse on vain niin kovasta bändistä, että yleisesti musiikin mittakaavalla mestariteosta lähentelevä levykin voi sitä olla. Verrattuna Dark Side of the Mooniin, Animalsiin, Meddleen ja Shine On You Crazy Diamondiin The Wallin sävellystyö on hieman - voiko näin edes sanoa - tylsää. Toki se sisältää yhden parhaista PF-kappaleista, Comfortably Numbin, mutta muuten se on minun makuuni hieman liian tarinavetoinen.

Tässä tullaankin omaan teoriaani, jonka mukaan intohimoisissa musiikinkuuntelijoissa on kaksi selkeää alalajia, lyriikkaobsessiiviset ja melodiaobsessiiviset, joista itse kuulun ehdottomasti jälkimmäisiin. Lyriikat eivät ole minulle merkityksettömiä, mutta kuitenkin selkeästi varsinaista musisointia vähemmän tärkeitä. The Final Cutia en ole kuunnellut kuin kerran ja se onkin mielestäni ainoa huono Pink Floyd-albumi - ja musiikillisesti aidosti vähän köyhä.

Samaa mieltä tuosta Dark Side of The Moonista. Vaikka se hyvä levy onkin, niin en ole koskaan tajunnut sitä mikä siitä tekee niin megasuositun. The Wallilta myös se suurin(?) radiohitti Another brick in the wall on minusta levyn heikointa osastoa.

Dark Side of the Moonin megasuosiota voi olla näkökulmasta riippuen joko hankala tai helppo selittää. Levyhän on sävellyksellisesti ja teemallisesti hyvinkin monimutkainen ja monipuolinen, eikä kukaan historiasta tietämätön levyä ensimmäistä kertaa kuunteleva nykynuori voisi ikinä käsittää, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen myydyimmistä levyistä. Se sattui kuitenkin putkahtamaan maailmaan progebuumin ollessa kuumimmillaan ja populaarimusiikin ollessa ylipäätään yleisesti ottaen taiteellisesti korkeatasoista. Niinpä jopa levy ilman hittisingleä tai kovin selkeitä kappalerakenteitakaan saatettiin ottaa ilolla vastaan. Tämä on tarpeellinen pala kontekstia numero uno.

Toinen selittävä tekijä on levyn teema. Se käsittelee erittäin taitavalla tavalla tavallisen ihmisen maailmasuhdetta suurten mullistusten aikana. Kylmä sota ja kuumaksi sodaksi eskaloitunut Vietnamin tilanne, sosialismin ja kapitalismin sekä sekularismin ja uskonnollisuuden välinen kamppailu, valtavat työelämän rakennemuutokset, ennennäkemättömän laaja kuilu sukupolvien välillä, jne. laittoivat varmaan ison osan ihmisistä aika ymmälle. DSotM on erään sukupolven mentaliteetin taiteellisesti erittäin koskeatasoinen tiivistelmä. Siksi se on niin menestynyt. Minun mielestäni se on yhä ajankohtainen mestariteos.