Euroopan mantereella on käytännössä joka ihmisellä läheisiä verisukulaisia, jotka ovat tappaneet natsismin nimissä, tulleet tapetuksi natsismin uhreina, olleet tuhoamassa muiden elämiä natsismin nimissä tai heidän elämänsä on tullut tuhotuksi natsismin takia. Hyvin monilla ihmisillä tämä on vain yhden sukupolven päässä ja suurimmalla osalla enintään kahden sukupolven päässä. Toinen maailmansota on niin lähellä, että se leimaa voimakkaasti paitsi yhteiskuntaa, myös ihmisiä itseänsä, heidän ajatusmaailmaansa, mentaliteettiansa sekä yhteiskunnallisia näkemyksiä.
Siksi edes vitsailu millään Heil Hitler -jutuilla on ajattelematonta, epäempaattista ja junttimaista. Vaikka on inhimillistäkin, että asia ei tunnu niin vakavalta jos se ei suoraan itseään koske, on äärimmäisen hävettävää ja hieman surullistakin, että aika moni suomalaisista ei suostu edes vähää ajattelemaan asiaa laajemmin, kuin oman napansa perspektiivistä.
Junnila menee ihan täysin samaan kategoriaan, kun ne suomalaiset turistit, jotka
tuulettelivat kainaloitaan kännissä ja läpällä Krakovan juutalaiskorttelissa. Ero on vain se, että nuo tyypit eivät ole ministereitä.
Asia olisi toki eri, jos kyse olisi joistakin nuoruuden tyhmäilyistä. Ministerinkin kohdalla. Me kaikki olemme varmasti hölmöilleet omilla tavoillamme ja tehneet asioita, jotka jälkikäteen hävettävät. Kaikki järkevät ihmiset myös oppivat virheistään ja kehittyvät siten ihmisinä. Vaan kun Junnilan kohdalla näitä vitsivitsejä ja sattumia on tapahtunut lukuisia kertoja ja ne ovat tapahtuneet kaikki käytännössä viimeisen kahdeksan vuoden aikana.
Meillä on kävelevä natsivahinko elinkeinoministerinä.