Eilen tuli käytyä Saarikentällä katsomassa Vedon edesottamuksia Kiteetä vastaan. Pelin voittajasta ei missään vaiheessa ollut epäselvyyttä ja läpilyöntejä tuli nähtyä kunnioitettava määrä yhteen peliin. Juoksujuhlista ja aurinkoisesta säästä huolimatta mieleäni jäi kaivertamaan pesäpallon yleinen tila valtakunnassa tällä hetkellä.
Olen seurannut lajia aina alakouluajoista lähtien, pääasiassa Superin ja Ykkösen pelejä synnyinseuduillani Etelä-Pohjanmaalla. Nuoruuden intohimoinen ja tunteiden täytteinen fanitus on kylläkin vaihtunut vuosien saatossa enemmän analyyttiseen pelin tutkailuun, mutta pesäpallo on yhä lähellä sydäntäni. Viimeisten vuosien saatossa olen kuitenkin huomannut huolestuttavan piirteen itsessäni pelejä seuratessani: tylsistyneisyyden.
Tylsistyneisyys kiteytyy mielestäni vahvimmin kahteen asiaan, pelien ennalta-arvattavuus ja hidas tempo. Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut pelejä seuratessani saman kaavan toistuvan pelistä toiseen. Lähden innostuneena peliin, etsin lehtereiltä sopivan paikan, katson ensimmäisen jakson innostuneena, ja lopuksi väsähdän toisen jakson alussa ja alan odottamaan kotiinlähtöä. Tämä kaava toistui myös eilen.
Toki jo ennen peliin lähtöä tiesin, mitä tuleman pitää. Vedon rumputulta, Kiteen yrittäessä rimpuilla mukana parhaansa mukaan. Ensimmäinen jakso pysyi pari vuoroparia jännittävänä, minkä jälkeen alkoi kotijoukkueen todellinen tykitys. Toisella jaksolla ei tarvinut odottaa edes paria vuoroparia, peli oli selvä heti ensimmäisen jälkeen. Vuoroparit venyivät ja samalla pelin kokonaiskesto venyi.
Nykyisin pesäpallo-otteluun mennessä saa varata lähes poikkeuksetta aikaa noin kolme tuntia. Jos se on kaltaiseni lajifanaatikon mielestä liikaa, on se varmasti sitä myös Santtu Satunnaiskatsojan mielestä. Samaistun täysin ylläehdotettuihin uudistuksiin ja jopa toivoisin jotain niiden kaltaista tapahtuvan. Pesäpallolla lajina ei ole varaa kulkea laput silmillä, välittämättä yhteiskunnan yleisestä muutoksesta. Pesäpallo kilpailee katsojista ja harrastajista a) muun urheilun kanssa b) muiden aktiviteettien kanssa. Samalla kun kilpailu kovenee ja harrastajamäärä ei ainakaan kasva, mitä tekee liitto?
Kasvattaa Superpesiksen joukkuemäärää. Jokainen meistä on viimeisten viiden vuoden aikana tiennyt, kuinka kausi tulee huipentumaan. Voisikin kysyä, että eikö olisi mielekkäämpää pelata sarjaa jossa olisi viisi joukkuetta jotka kamppailisivat voitosta lähes tasavertaisesti, kuin sarjaa jossa on yli 12 joukkuetta mutta jännitystä ei ole. En syytä Sotkamoa tai Vimpeliä nykyisestä tilanteesta, sillä jokaisen organisaation tavoitteena täytyy olla menestys. Nykyinen sarjajärjestelmä ja juniorituotanto ei sitä mahdollista, joten jotain kannattaisi tehdä ja nopeaa.
Mikään ei ole parempaa kuin katsoa tiukkoja matseja, joiden voittajaa ei voi ennen peliä kuin arvailla. Viimeiset viisi-kuusi vuotta tällaisia pelejä ovat olleet finaalit, eivät valitettavasti nekään jatkuvasti. Pesiksen tulevaisuuden ja maksavien asiakkaiden puolesta toivoisin, että jotain tehtäisiin ja mahdollisimman nopeaa. En halua tylsistyä pesäpallolehtereillä, paikassa joka on ollut sydänasiani lapsesta saakka.
Toivon, että kukaan ei pahoita kirjoituksestani mieltä, vaikka se lienee mahdoton toive. Kyseessä on pesäpalloa rakastavan nuoren miehen hätähuuto lajin päättäjille. Toivotaan jännittäviä ja tasaisia finaaleja viime vuoden malliin!
