Pikku Matikainen vs. Iso Pena
sekolust: Huikea tyypittely! Juuri noin sen pitää mennä ja olen näkevinäni "pikku" Matikaisessa eli Petussa hapuilevaa yritystä ISON PENAN jalanjäljille. Petu on kohtuullisen lupaava Pena-prospekti. Perusasioista ovat hallussa jo tukka & viikset ja uuvuttavan melankolinen pelkkään voimaan perustuva pelityyli. Pelikirjahomot voivat haistaa paskan, aito Pena iskee takaisin Nielikäinen-Kautonen-Hucko -ketjulla ohjeistaen sen ajamaan kaikkea, mikä liikkuu. Mitä enemmän luita murtuu, sitä paremmin on pelattu. Ja tällä viitataan siis oman joukkueen luunmurtumiin. Petulta puuttuu vielä pelityyliin liittyvät nyanssit. Hän on aloittanut joukkueen rakentamisen hyvältä pohjalta: voima ohittaa taidon. Piste. Onko kysyttävää? Petun junnumaisuus näkyy kuitenkin siinä, että hän on jumittunut voimaan ja fysiikkaan. Ollakseen oikea Pena hänen on lisättävä ehdottomasti mukaan muutamia pikantteja mausteita:
1. Diivailevat oikkupussit. Ladonovien seassa pitää ehdottomasti olla muutama korkeapalkkainen huikea taitoniekka. Mutta ei tietenkään mitään vitun tylsiä broseja, vaan pelaajia, joiden motivaatio ja suoritustaso vaihtelevat ällistyttävällä tavalla jopa yhden ottelun sisällä. Kunnon diiva tekee ensin kypärätempun ja päättää iltansa viimeisen 3 minuutin aikana ottamaansa 5+20 -jäähyyn, jonka ansiosta joukkue ei ehkä voitakaan. Diivaa se ei kiinnosta paskankaan vertaa, hän on siinä vaiheessa, kun ottelua lopetellaan jo vetänyt geelit tukkaan ja lähtenyt menemään. Ketjukaverinsa muija kainalossaan. Joskus diivan ei tarvitse olla edes hyvä pelaaja toimiakseen loistavasti tässä kategoriassa. Robert Kantor oli tyylipuhdas Pentin scouttaus! Epäluotettava mannen näköinen tsekki, joka söi aina ensimmäisenä seisovista pöydistä, koska luuli ruoan loppuvan. Lisäksi jos joku muu pelaaja erehtyi kääntämään selkänsä varusteilleen, niin hups! Missäs mun hanskat on? Mun visiiri? Parasta Kantoria oli oman joukkueen kultakypärän Grunnin telominen viikkokausien saikulle treeneissä. Oppiipahan poika olemaan mussuttamatta isojen miesten aavee ja yyvee pelaamisesta. Parhaimmillaankin Kantor oli keskinkertainen pelaaja. Loistava hankinta. Petulla ei ole yhtään robertkantoria joukkueessaan.
2. Olemattomat pelaajat. Mikä on piinaavampaa vastustajan valmennuksen kiusaamista kuin signata pelaajia, joiden nimet näkyvät joukkueen listoilla, mutta heistä ei ole mitään näköhavaintoja. Koko muu liiga oli Kobezdan tulokaskaudella (0+0) aivan paskajäykkänä kevääseen asti odottaen, että nyt se iiefkoo kaivaa sen saatanan kobezdan jostain ja me ei tiedetä ollenkaan, miten sen saa aisoihin! Kukaan ei ole nähnyt hänen pelaavan! Erittäin mestarillista sumuverhotaktiikkaa. Jopa Nyba osaa tämän, odottakaas saatana kun Eddie Delgrosso päästetään irti finaalisarjassa!
3. Pelaajien palkoista valittaminen julkisesti ja mielellään kännissä. Aivan unohtumaton on Ison Penan "puhe" sponsoreille ja faneille risteilyllä -06 joskus klo 16 kieppeillä. Kaikille tuli selväksi, että agentit ja hirsot ovat lajin syöpä saatanan järkyttävine hintapyyntöineen.
4. Puhuminen pelaajille heidän omalla kielellään. Petu jorisee aivan turhaan pelaajilleen spartasta, sven tuuvasta, marathonin taistelusta. Lätkäpelaajan sivistystaso riittää juuri ja juuri erottamaan Aku Ankan Korkeajännityksestä. Nuo tyhjyyttään kolisevat sanat eivät aukea pelaajille. Valeri Krykov voi kertoa kuinka mestarillisesti Pentti ottaa joukkueen näppeihinsä. Vallu muistaa vieläkin erään Tappara-matsin, jossa hän suvaitsi hieman ihmetellä Pentin ottaman aikalisän aikana The Sirin hahmottelemaa taktiikkaa. Pena ei puhunut spartasta tai viikingeistä. Hän sanoi Vallulle reiluun, pelaajia puhuttelevaan tyyliin: "Vedänkö mä sua vittu turpaan saatana!"
Nähdäkseni Petulla on repussaan aika hyvät eväät Penan saappaisiin. Mutta vielä on matkaa, nyanssit puuttuvat täysin. Lisäksi Petu on liian hyväkuntoisen näköinen. Eikö mies kupittele? Äkkiä 15 kg lisää ja plekseissä nojailemaan Mesen konepeltiin jutussa, joka otsikoidaan: "Nöyränä uuteen kauteen"
