Joku näissä seiskapeleissä on, että pettymys ei tunnu niin suurelta. Game 6 tappio olisi ollut paljon pahempi. Näin sen nyt kuului tällä kertaa mennä.
Mäkin olin kyllä jotenkin todella oudon rauhallinen ennen peliä ja pelin aikanakin. Ainoan kerran syke nousi oikeastaan ihan siinä viimeisellä minuutilla, kun tasoitusta haettiin. Muutoin ei ollenkaan. Game 6:ssa olin todella "ahdistunut" ja hermostunut. Olisi vituttanut niin paljon hävitä se peli. Erosen voittomaalin jälkeen tuli vain suuri helpotuksen tunne, että saatiin runkosarjan voittaja vietyä niin tiukoille kuin mahdollista oli.
Kiitos IFK. Syksyllä tämä tuntui aivan utopistiselta vaihtoehdolta, että välierien Game 7:ssa ollaan. Ehkä juuri siksi tämä pettymys ei niin kova ole. Hetken aikaa harmitti pelin jälkeen, mutta sitten tilalle tuli käsittämättömän suuri ylpeyden tunne. Upea sarja ja upea taistelu joukkueelta. Kärpät oli juuri tuon verran parempi, ei siinä mitään sen kummempaa. Toisaalta omaa pettymystä voi lievittää myös se, että ei tarvitse lähteä Tapparalle häviämään finaaleita. Silloin olisi vituttanut niin aidosti kuin vain voi. Rehellisyyden nimissä en nimittäin usko, että IFK:lla olisi pytty noussut Tapparaa vastaan ja nyt sillä vaihtoehdolla ei tarvitse enää tietysti spekuloidakaan.
Pronssipelit on ihan vitsejä, mutta onhan se myös niin, että tuolle joukkueelle soisi vielä yhden ja viimeisen voiton tälle kaudella. Onhan se mitali aina mitali, vaikka en pronsseja hirveästi arvosta.
Perjantaina on otettava kuitenkin nokka kohti Turkua. Kyllä tätä hienoa joukkuetta haluaa vielä kerran katsella ihan paikan päältä. Samalla on mahdollisuus nähdä Super-Miro viimeistä kertaa moneen vuosikymmeneen punapaidassa.