Olipahan kausi. Ennakkoon oltiin taas heittopussi ja selkeä jumbo ja suunnilleen häpeä koko SM-liigalle, niin surkea ryhmä SaiPalla paperilla piti olla. Mestis-jengien seuraajillakin keuli jo housuissa kun kuvittelivat keväisiä karsintoja, ja sitä kuinka nyt on hyvät mahikset liiganousuun koska SaiPa on niin heikko. Viime kauden panostus oli mennyt reisille, ei oltu päästy jatkopeleihin, joukkue ja Selin oli perseilleet selkeitä johtoasemia, peliesitykset oli sekavaa paskaa, kukaan ei käyny hallissa, tuli miljoona turpaan taloudellisella puolella. Oli puhetta että onko tässä vitun touhussa mitään järkeä, ja että kannattaisiko jopa koko SaiPa suosiolla sysätä Mestikseen kun ketään ei tunnu kiinnostavan pelaako tämän niminen ryhmä liigassa vai ei. "SaiPa - Vitutus on taattu" muodostui uudeksi sloganiksi.
Lähtökohdat kaudelle oli siis todella arsesta. McTavish jäi kiikkustuoliin, viime kaudella flopanneeseen joukkueeseen ei juurikaan vahvistuksia saatu, ainoa valopilkku oli Lintnerin ja Salcidon jatko, tosin artistisopimuksilla. Kausi alkoi just niinku ennakkokaavailuissa pitikin, takkiin tuli oikealta ja vasemmalta. Peli-ilme joukkueella näytti silti hyvältä, ja välillä tuli voittojakin, mutta siellä jumbosijoillahan sitä alusta asti painittiin. Tutut kaverit, kädettömyys maalipaikoissa ja lukuisat maalin tappiot, esiintyi tämänkin kauden aikana, ja lisäksi rupesi tulemaan uusia vitsauksia, rankkaritappioita. Tuntui että jos jatkoajalla ei SaiPa ratkaisua saanut tehtyä, voittolaukauksia oli ihan turha lähteä edes vetämään, niistä tuli melkein aina turpaan. Ilves ja Kärpät onnistuttiin molemmat kertaalleen rankkareilla voittamaan, 10 kertaa otettiin sitten vastapainoksi arvonnoissa kuokkaan.
Vuosi vaihtui kohtalaisen vittumaisissa asetelmissa, viiden matsin voitoton putki niskassa ja jumbopaikka tukevasti hallussa. Messiaaksi ja uudeksi kuninkaaksi ristitty Richard Lintner oli paininut koko alkukauden selässään olevien apinoiden ja ketsuppipullojen kanssa, ja ennen vuoden vaihdetta koko Lappeenrannan Riku t-paitoineen oli kaupattu Lukkoon. Erinäiset Ilves-fanit meuhkasivat pajatson tyhjenemisestä ja paitojen jäälle heittämisestä, Mestis-tyypeillä ei enää housut kestänyt ehjinä ja muutenkin koko SaiPa tuntui olevan tutun yhdentekevä. Kolme vuoden ekaa matsia ei nekään tuoneet vielä voittoa, ja viimeistään siinä vaiheessa rupesi taas tuntumaan koko jääkiekko aivan helvetin typerältä lajilta. Mutta joukkue pelasi sitkeästi ja itsepäisesti omaa peliään, teki töitä kuin eläimet ja korvasi puuttuvat kädet kiukulla ja vimmalla.
Työnteko alkoi lopulta vihdoin viimein tuottaa hedelmää, ja 14.1. alkoi SaiPalla putki, jonka aikana joukkue ei kahdeksaan peliin hävinnyt kertaakaan, pistetili karttui 16 pisteellä ja umpipaska Ilves - jonka pajatso oli siinä vaiheessa sivumennen sanoen tyhjennetty täysin lyömällä lasi vasaralla paskaksi - sementoitiin tukevasti jumbopaikalle. Karsintojen sijaan täysin saavuttamattomalta vaikuttanut säälipleijariviiva alkoi uhkaavasti häämöttää horisontissa, ja loppukauden joukkue pelasi uskomattoman hyvin, kapteeni Kohon esimerkkiä noudattaen joukkueen taistelu ei loppunut hetkeksikään, sitkeydellä ja vimmalla SaiPa nousi yhdessä vaiheessa jo säälipleijariviivan yläpuolelle. Aiemmin paljon parjattu Selin, jonka jo tiedettiin jättävän Kisapuisto taakseen ensi kaudella, oli onnistunut luomaan joukkueelle sille täydellisesti sopivan pelitavan, jota jokainen jamppa noudatti tunnollisesti. Jokaisen matsin jälkeen sai lukea lehdistä toimittajien ja vastustajienkin kommentteja SaiPan vaarallisuudesta ja huikeasta työmoraalista. Kauden alun heittopussi ja häpeäpilkku oli yhtäkkiä muuntunut sympaattiseksi ja jopa hieman pelottavaksi ryhmäksi, jolle toivottiin liikuttavan kollektiivisesti pleijaripaikkaa - mutta jota kukaan ei halunnut oman joukkueensa pleijareissa kohtaavan.
Lopulta tiukka taistelu pleijaripaikasta ei sitten tuonutkaan tulosta, viimeisen kierroksen matsien päätyttyä SaiPa jäi lopulta yhden pisteen päähän säälipleijareihin ontuneesta TPS:stä, SaiPan maalieron ollessa huomattavasti paljon parempi, olisi SaiPa tasapisteissä mennyt ohi. Viime kaudella lanseerattu uusi slogan "SaiPa - Vitutus on taattu" tuntui viime kierroksella hiipivän jälleen parrasvaloihin, mutta koko loppukausi oli niin huikeaa ja harvinaista aikaa SaiPan kannattajan näkökulmasta, että tuon sloganin voi tunkea tämän kauden osalta roskakoriin, "SaiPa - Taistelu on taattu" sopii tämän kauden SaiPaan paremmin.
Ykkösmaalivahtina aloittanut Myllyniemi ei ollut niin vakuuttava kuin odotettiin, kakkosena aloittanut Bernard haparoi sitäkin enemmän. Onneksi SaiPa sai varastettua Helsingistä poispotkitun, lahjakkaan junnuveska Ullbergin, joka nousi puskista yhdeksi joukkueen kantavista voimista. Nuoresta iästään huolimatta Riku II pelasi suuremmaksi osin hyvin ja varmasti, toisinaan oli huonojakin päiviä mutta niin oli Hasekillakin aikanaan. Myllyniemen käytyä katselemassa ensi kauden jengiään Pelicansia lyhyen vuokrasopimuksen turvin Jerekin sai uutta varmuutta tekemiseensä, ja loppukaudesta kaksikko Ullberg-Myllyniemi pelasi molemmat oikein mukiinmenevästi.
Puolustuksessa odotettiin Lintnerin ja Salcidon vetävän koko palettia, mutta molemmat herrat olivat alkukaudessa melkoisessa syväjäässä. Lintner turhautui surkeuteensa, ja lopulta isoa palkkaa nauttinut jamppa päätettiin vuokrata loppukaudeksi Lukkoon - temppu joka herätti närää, olihan kauden alussa SaiPa kerännyt varoja myymällä legendaarisia Linter t-paitojaan, ja muutenkin Riku oli antanut kasvot koko SaiPalle. Temppu kuitenkin onnistui, pakistosta nousi esiin loistavan kauden pelannut Savilahti-Nagander, ja Salcidokin pääsi pikkuhiljaa omalle tasolleen.Viime kaudella loukkaantumisten kanssa paininut Backman, sekä Levokari - mies joka tulee jostain syystä saamaan vittuilua niskaansa läpi elämänsä vaikka tekisi hattutempun joka pelissä - pelasi myös hyvän kauden. Maajoukkuepakki Pukka ei vakuuttanut, Lippojoki ei myöskään. Junnuista silloin tällöin edustukseen päässyt Pulli vaikutti lupaavalta tapaukselta, Lintneriä stunttaamaan saapunut Bruun ei yllättäen ihan saappaita saanut täytettyä, mutta loppukaudesta Bruuninkin peli parantui kun tuntuma ja kunto paranivat.
Hyökkäyskalusto oli kauden alkupyörittelyissä koko SM-liigan suurin naurunaihe. Kädetön lauma koohottajia, puolella Mestis-jengejäkin on paremmat hyökkääjät, ja mitä näitä nyt oli. Jos pakistosta nousi positiivisessa valossa esiin Savilahti-Nagander, hyökkääjistä voisi listata melkein jokaikisen naaman. Ykkösketjun Koskiranta ja Saarinen olivat molemmat odotettua parempia, Koskiranta pääsi maajoukkueeseen asti ja Saarinenkin sinne taitaa kauden loputtua päästä kokeilemaan. Positiivisin yllättäjä ykkösketjusta oli kuitenkin Lappeenrannan oma poika, nuori Jesse Mankinen. Taitavaksi mutta fyysisesti heppoiseksi tiedetty Jesse oli syönyt kesälomalla puuronsa ja käynyt nostelemassa erinäisiä painavia esineitä, mies oli aivan uudesti syntynyt. Välillä joutui silmiä hieraisemaan että onko se tosiaan ressukka-Mankinen joka tuolla maalin edessä painii Kudrocien ja Malmivaarojen kanssa ihan tasapäisesti. Tehot 16+13 tekaissut Mankinen oli joukkueen sisäisen pistepörssin kolmas, edellään vain ketjukaverit Saarinen ja Koskiranta. Maalipörssissä Mankinen oli toinen, Koskirannan äpärä meni ja teki yhden maalin Jesseä enemmän.
Alkukauden valonpilkku, Anssi Löfman, kärsi lukuisista eri loukkaantumisista, jotak harmillisesti katkaisivat lupaavasti alkaneen pistetehtailun ja maajoukkueen porttien kolkuttelun. Elmeri Kaksonen, mies joka ei osuisi edes futismaaliin, alkoi osumaan peräti jääkiekkomaaliin. Energisesti esiintyvä pörrääjä tekaisi piste-ennätyksensä ja oli tasaisen hyvä koko kauden ajan. Latvian lahjalta, Robert Jekimovsilta, ei ihmeitä odotettu, ja toisinaan jamppa haki vauhtia katsomosta käsin. Oli kuitenkin kentällä viihtyessään todella taitava ja SaiPan joukkueen niljaisin ja juonikkain hyökkääjä, erottui toisinaan edukseen kaikkien edestakaisin koohottajien keskellä mutta oli myös välillä aika eksyksissä.
Joukkueen kapteeni, kauden aikana 500 peliä SaiPa-paidassa täyteen kellottanut Ville Koho oli SaiPan oma mikkokoivu. Esimerkillinen johtaja, nöyrä ja todellinen joukkuepelaajan prototyyppi. Mahtava tyyppi, teki myös tällä kaudella oman piste-ennätyksensä pelattuaan aikaisempiin kausiin verrattuna hieman hyökkäävämässä roolissa. Tomi Leivo, junnuista ja farmista edustukseen nostettu hyökkääjä erottui edukseen, teki vähäisellä peliajalla paljon pisteitä. Tulevaisuuden nimiä. Toinen uusi kaveri, Markku Flinck, oli ehkä hieman odotuksia vaisumpi, mutta toisaalta pelasi enemmän jarrukentissä. Väläytteli aika ajoin, ja on oikein SaiPan näköinen pelaaja, joka voi seuraavina vuosina nousta suurempaakin kiekolliseen rooliin.
Käsittämättömimmän tasonnoston suoritti koko maailmalle persettä näyttänyt, Selinin lemmikkiketju Koskinen-Kiilholma-Koivisto. Näistä jokaikistä toivotettiin alkukauden aikana menolipulla ihan mihin tahansa kuin Lappeenrantaan. Niin vain hylkiöt Koskinen ja Kiilholma muodostivat yhdessä junnu Koiviston kanssa loistavan jarrukentän, joka vastustajan ykköstä pimentäessään onnistui myös tekemään maaleja, tärkeitä sellaisia. Viime kaudella maaleitta porhaltanut Koskinen tekaisi 12 häkkiä, toinen toistaan rumempia mutta kovalla työllä ansaittuja maaleja jokainen. Loppukaudesta harva enää haluaa näitä kavereita joukkueesta pois, vaikka kyllä ne Levokaria vuodesta toiseen dissaavat yksilöt ovat varsinkin Koskisen ja Kiilholman jo perusteettomalla kritiikillä ladattujen kiikarikiväärien tähtäimiinsä ottaneet.