Kun tätä katsellaan näin kannattajan näkökulmasta, niin lähtökohtiin nähdenhän tämä oli erittäin onnistunut kausi. Juuri sellainen kasvojen pesu koko organisaatiolle, mikä viime kauden, viime kesän ja alkusyksyn pääomistajan törttöilyjen jälkeen todellakin tarvittiin, ja jollaista kukaan tuskin osasi edes arvata näkevänsä. Niemelä jo ensimmäisellä kaudellaan laittoi epäilijöille, allekirjoittanut mukaan lukien, jauhot ihan kunnolla suuhun. Samalla luotiin myös uskoa tulevaan: nuoret omat pelaajat, kuten Vilénin veljekset ja Juuso Jämsen nousivat ennakkoluulottomasti mukaan aikuisten peleihin, ja pärjäsivät todella kunniakkaasti. Ensi vuonna taas vuoden vanhempia, vuoden kehittyneempiä, ja toivottavasti myös parempia. Imu Pelicansiin on taas suurempi, eikä pelkästään sarjasijoituksen takia. Niemelä käänsi Pelicansin valmennuskulttuurin täysin ylösalaisin. Menestyminen on paljon helpompaa, kun hallille on mukava tulla töihin päivästä toiseen. Sen lisäksi saatiin nähdä hienoja persoonia tällä kaudella turkoosissa, kuten Bartosak, Chlapik, kaikki AHL-lainamiehet, mutta myös se kaikista kovin, eli Ryan Lasch. Ryanille nousee hattu päästä, ja olihan mahtavaa nähdä mies vielä kerran turkoosissa nutussa parhaina päivinään. Leijonan osa sarjapisteistä, jolla tuo paikka puolivälierissä kairattiin, menee Ryanin piikkiin. Jotenkin se syksyllä joukkueesta huokunut positiivisuus, riemu ja ilo näytti hieman kaikkoavan loppua kohden, kun pelaajia yksi toisensa jälkeen poistui Lahesta suurempiin ympyröihin. Positiivisena asiana tästä kaudesta käteen jäi myös tietenkin uusi suuromistaja, Valtteri Bottas. Aika näyttää, mitä kaikkea Bottas tuleekaan tuomaan pöytään mukanaan. Ennen kaikkea, se seura, minkä piti niiden suurimpien suurisuiden mukaan mennä konkurssiin jo viime keväänä, viimeistään kesällä, viimeistään syksyllä, viimeistään jouluun mennessä, taisteli kynsin ja hampain paikasta mitalipeleissä, ja pelasi tällä kaudella aivan uskomattoman upeaa jääkiekkoa. Se samainen seura selvisi koronasta, ainakin toistaiseksi. Lahtelaista sisua ja hulluutta? Ehdottomasti. Hattu siis päästä, ihan kaikille organisaation työntekijöille! Mutta ennen kaikkea erityis- ja kunniamaininta joukkueen sielulle, sydämelle ja kapteenille, Hannes Björniselle. Lyhyesti sanottuna, iso kiitos. Kiitos aivan helvetisti näistä menneistä vuosista, mutta etenkin tästä vuodesta. Se taakka, minkä kapteeni kantoi hartioillaan koko kalenterivuoden ympäri lomautus- ja palkkojenleikkausneuvotteluineen kaikkineen, kulminoituen aina tuohon hurjaan perjantaiseen "pallit pöydälle"-hetkeen. Ehdottomasti yksi Lahtelaisen kiekon suurista, vaikka ikää ei vielä paljoa ole. Kaikkea hyvää jatkoon, ja tule takaisin kotiin, kun sen aika on!
Mutta sitten. Se raaka ja kylmä urheilullinen puoli. Vaikka lähtökohtiin nähden kausi olikin todella onnistunut, niin kyseessä kuitenkin on jälleen kerran yksi jo puolivälieriin päättyvä kausi. 11 kertaa on nyt seurahistoriassa pudotuspeleissä päästy puolivälierä vaiheeseen asti, ja tasan kerran on niistä edetty seuraavalle kierrokselle. Kuuden kauden sisään tämä oli nyt neljäs kerta, kun noutaja tuli jo puolivälierissä. Kun puhutaan kilpaurheilusta, niin lopulta fakta on se, että pelkkä pudotuspeleihin osallistuminen ei vaan riitä mihinkään riemun kiljahduksiin, olkoon lähtökohdat kauteen kuinka vaikeat tahansa. Pääomistaja Nurmisen johdolla aina muihin organisaation henkilöihin asti puhuttu isoon ääneen siitä, miten tavoitteena ei ole enää vain osallistua, vaan tavoitteena on voittaa tässä Liigassa jotain. Silti vuodesta toiseen yhä uudelleen ja uudelleen tehdään ne täysin samat virheet: kasataan mikki hiiri-armeija, millä kulkee mukavasti runkosarjassa, mutta sitten pudotuspeleissä kun tulee isot, pahat ja rumat vastustajat, jotka laittaa nämä mikki hiiret sellaiseen kouluun kaukalossa omalla fyysisellä preesensillään, ettei enää se pelkkä pyristely ja räpiköinti riitä. Kokoa ja voimaa tarvitaan kokoonpanoon, koska pelkällä jalkanopeudella ja näppäryydellä ei jääkiekossa oikeasti pitkässä juoksussa vain menestytä. Toisena virheenä joukkueen kasaamisessa on materiaalin laajuus. On ymmärrettävää, ettei Pelicansin kaltaisella pienseuralla ole varaa useampaan keihään kärkeen, mutta vähintään tasaisuutta tuohon joukkueen kasaamiseen on saatava. Jälleen kerran kauden tärkeimmässä paikassa Pelicansilla oli tasan yksi ketju, joka pystyi tekemään kiekolla jotain oikeasti vaarallista hyökkäyspäässä ja ihan oikeasti jopa lyömään vastustajaltakin paskat housuun sillä omalla tekemisellään. Kauden mittaan oli laajuutta lainamiesten ansiosta, mutta se laajuus hävisi juuri sopivasti kevään pelejä varten. Jossittelu on aina turhaa häviön jälkeen, mutta aina voidaan miettiä, olisiko venytty välieriin, mikäli joukkueessa olisi koko kauden pelanneet nämä lainamiehet Somppi, Ylönen, Laaksonen ja Honka. Näitä aukkoja ei saatu missään välissä paikattua, ja se lopulta koitui Pelicansin kohtaloksi, kun hienosti runkosarjassa pelanneet omat juniorit eivät olleet vielä valmiita pudotuspeleissä vaadittavalle tasolle. Taas kerran niissä kauden tärkeimmissä peleissä oltiin täysin samassa ansassa pelaajamateriaalin kanssa, missä oltiin myös kausilla 15-16, 16-17, 17-18 ja 18-19. Puutteita joukkueessa oli sekä hyökkäyskalustossa, että myöskin puolustuskalustossa. Siinä onkin tuleville vuosille urheilutoimenjohtaja Laukkaselle, ja koko muulle organisaatiolle, pohtimisen aihetta.
Kaikesta tästä huolimatta, nyt on aika vetää hieman happea, rauhoittua ja seurata silmä tarkkana, mitä kaneja organisaatio taikookaan hatusta tulevaa varten. Aihio on jo olemassa, ja nyt katsotaan, mihin ne paukut kokoonpanon rakentamisessa sitten lopulta riittää, ja onko menneistä opittu yhtään mitään vai toistetaanko samoja virheitä yhä uudelleen. Kiitos ja anteeksi kaikille muille turkooseille kannattajille tästä kaudesta, on ollut toisaalta aivan helvetin raskas kausi, mutta toisaalta myös aivan helvetin upeakin kausi.
