Karu fakta tällä hetkellä on, että Vaasan Sport pelaa tällä hetkellä huomattavasti viihdyttävämpää jääkiekkoa kuin meille rakas Pelicans. Katsokaapa vaikka tuon Ilves pelin koostetta, tunnetta katsomossa ja kentällä, joka huipentuu kotivoittoon hurmoksessa elävän areenan edessä. Tällä, tai ehkä jopa edellisellä kaudella Pelicans ei ole kertaakaan pystynyt tarjoamaan vastaavaa viihdettä, vaikka materiaali ja resurssit meille päin kääntyvätkin melko selvästi. Yllättävääkö? Ei välttämättä, kun tarkastellaan laajemmalla mittasuhteella.
Vaasan meiningistä huokuu tällä hetkellä vahva me vs. muut -asenne ja hurja näyttämisen henki. Sport haluaa todistaa olevansa liigakelpoinen organisaatio ja joukkue. Katson Sportia ja mieleeni piirtyy hyvin vahvasti Aravirran ensimmäinen visiitti Lahteen.
Organisaatio oli ihan uudenlaisessa liidossa ja kaikilla - aina faneista huoltajiin asti - oli hurja draivi todistaa, että me kuulumme Liigaan ja voimme myös menestyä. Kentällä viiletti väriläiskiä Komarovista Jantuseen ja Lahden lauantai-ilta oli monelle joukkueelle äärimmäisen hankala paikka pelata. Ja suuren yleisön yllätykseksi nuo joukkueet myös menestyivät kohtalaisesti, eikä mitalipelitkään olleet kaukana. Isku Areenalla istui ilta toisensa jälkeen yli reilusti yli 3500 ihmistä ja organisaation ympärillä vallitsi positiivinen pöhinä. Väittäisin, että nuo vuodet muovasivat hyvin vahvasti sen mielikuvan miltä lahtelaisen kiekon uusi tuleminen näyttää ja ennen kaikkea tuntuu. Uskaltaisin jopa väittää, että monelle Lahti-kiekon ystävälle nuo joukkueet ovat ne rakkaimmat Pelicansin lyhyessä historiassa, vaikkakin 2012 elettiin vahvassa menestyshuumassa.
Mitä meillä on tänä päivänä? Hengetöntä tekemistä läpi organisaation, väljä katsomo ja joukkue, joka ei tiedä onko se lintu vai kala. Valmennus höpöttelee toimintatapojen muuttamisesta ja antaa itsestään väsyneen kuvan faneille. Omaa maalia puolustetaan yhtä tosissaan kuin naapurin pensaita ruohoa leikatessa. Hyökkäys on täysin pakkopullaa. Joukkue ei ole valmis maksamaan hintaa menestyksestä. Onko siis ihmekään, ettei meidän organisaatio ei menesty? Osaako kukaan oikeasti kertoa, että minkälaista joukkuetta täällä yritetään rakentaa? Omia poikia joukkueessa vilisee ennätysmäärä, mutta he ovatkin vasta poikia. Kenen joukkue tuo oikeasti on? Kuka tai ketkä tuota laumaa johtaa? Kuka nousee kopissa ja paskoo pöydän paljain käsin, koska kaveri vieressä puhalteli taas muniin? Tuolla laumalla ei ole johtajaa.
Pelicansissa vallitsee läpi organisaation tällä hetkellä hengettömyys ja mukavuuden haluisuus. Joukkueelta puuttuu suunta. Ketä nuori pelaaja katsoo kun häneltä alkaa usko loppua? Johtajuus – se puuttuu tällä hetkellä niin kentältä kuin kaukalon ulkopuolelta. Saamaan aikaan on käsittämätöntä, että organisaation pelastaja – mies, joka edustaa omalla tavallaan sitä nälkää ja lahtelaista tekemisen meininkiä, mitä täällä kaivataan – istuu myymälässä kassakoneen vieressä.
Tämä kausi on jo menetetty, mutta toivon, että ensi kaudelle uskalletaan tuoda tähän sirkukseen mukaan ihmisiä, joilla on oikea palo tuota organisaatiota kohtaan ja oikea halu menestyä. Johtavia pelaajia, uusia naamoja toimistolle ja sitä kautta uutta uskoa katsomoihin, että tästä tulee vielä jotain.
Tällä hetkellä Pelicans on lauma pikkupoikia, joka valittelee kovaa maailmaa – tarina, jota kukaan ei kauaa jaksa kuunnella.