Vaikka Ässät on nyt hävinnyt 90% viimeisistä kymmenestä ottelustaan, tapahtui HIFK ottelun toisessa erässä jotain erittäin pelottavaa.
Toisen takaiskumaalin jälkeen kentältä kuului naksahdus. Ässien selkäranka katkesi.
Ensimmäisen kerran koko pitkän tappioputken aikana joukkue ei enää yht'äkkiä uskonut omaan tekemiseensä. Se on sääli, sillä
tappiot ovat tähän asti olleet marginaalisia. Joukkue on hävinnyt ottelunsa saappaat jalassa, maalilla tai kahdella. Periksi ei tähän
mennessä ole annettu, mutta tänään tuli takkiin kunnolla, koska tekemisen uskoa ei enää ollut.
Odotan mielenkiinnolla tulevia tapahtumia, enkä usko valmentajan vaihtamisen tuovan ongelmiin ratkaisua.
Tietysti olisi helppoa osoittaa sormella ja sanoa Peksin epäonnistuneen, mutta se ei kyllä olisi muuta kuin itsepetosta.
Ässien taaperrus on monen yhtälöön vaikuttavan osatekijän summa. On joka tauksessa positiivista ja ihailtavaa, miten kauan Joukkue on
jaksanut yrittää, vaikka palkinnoksi on tullut vain tappiota toisensa perään. En puolustele, enkä etsi tappioille selityksiä. Joskus vain
edes onni ei ole myöden. Toki olisimme ehkä muutamassa hävityssä ottelussa jopa ansainneet hyvällä yrityksellä voiton?
Minä jaksan vielä uskoa, jaksavatko muut?