Puhe jääkiekkovalmentajista on Suomessa erikoista.
Laajasti viljelty ajatus on se, että Suomi - liiga mukaan lukien - on valmennuksellisesti ja taktisesti maailman kärkikiekkomaita. Ja tätä ajatusta tukee varsin hyvä kansainvälinen menestys, vaikka pelaajamateriaalissa emme maailman kärkeä olekaan...
Tämä pitää paikkansa, Suomessa on valtavasti taktisesti osaavia valmentajia, mutta kun valmennuksessa taktiikka on vain yksi osa työtä.
Kun kuuntelee Jukka Jalosta, pinnalle nousee toistuvasti henkisen puolen tärkeys. Jalonen kertoo, että hänen tärkein tehtävä on luoda joukkueeseen hyvä fiilis ja sitouttaa joukkue sitä kautta taktiikkaan, mitä pelitavaksikin kutsutaan.
Tätä voitaisiin kutsua ihmisjohtamiseksi. Jalonen on siitä hyvässä asemassa, että hän saa valita joukkueensa noin sadasta pelaajasta ja poimia sopivat persoonat lopulliseen joukkueeseensa. Tuskin esim. Marko Anttila on taitojensa takia vuodesta toiseen MM kisoissa.
Mielestäni Jalosen tärkein taito on nimenomaan ihmisjohtaminen, kyky saada pelaajat pelaamaan joukkueelle ja suorittamaan taitojensa ylärajoilla.
Liigajoukkueen valmentajat joutuvat tekemään kompromisseja, he joutuvat ottamaan joukkueeseensa pelaajia, jotka eivät välttämättä ole taitavimpia tai urheilullisuudessa on puutteita tai he eivät sitoudu täysin joukkueenna pelaamiseen.
Tällöin valmentajan pitää osata käsitellä pelaajia yksilöinä, löytää keinoja pelaajan tason nostamiseen, ihmisjohtamista kovimmalla tasolla.
Virralla on kovat näytöt, mutta hänen tyylinsä pelottaa edelleen seurajohtajia. Virta vaatii yleensä usemman kauden projektin, jotta hän saa muokkattua joukkueestaan omannäköisensä. Matkalla tippuu pelaajia ja seurajohdon kärsivällisyys on koetuksella. Sahlstedt luotti kerran Virtaan, mutta veikkaisin että projekti oli sen verran raskas ettei ihan heti uuteen projektiin Virran kanssa.
