Jotenkin absurdi fiilis oli kun heräsin aamulla. En katsonut peliä, mutta heräsin noin yhdeksän aikoihin. Avasin Ilta-Sanomat puhelimella ja siellä luki että Suomi on voittanut Olympiakultaa jääkiekossa. Kiva juttu, ajattelin, käänsin kylkeä, ja jatkoin unia. En olisi koskaan uskonut, että en vaivautuisi edes katsomaan jääkiekon olympiafinaalia jossa Suomi pelaa.
Itselleni NHL-pelaajien puuttuminen oli valtava pettymys ja vitutus. Vuodesta 2018 lähtien ollaan kaverin kanssa hahmoteltu kokoonapanoja ja suunniteltu kisastudioita näitä olympialaisia varten. Pudotus oli kova kun NHL päätti viime hetkellä vetäytyä kisoista. Ainoa peli jonka katsoin oli Ruotsi- peli, ja siitäkin vain viimeisen erän ja jatkoajan. Ajattelin, että tämän finaalin voitto ei tunnu missään.
Mutta sitten näin Valtteri Filppulan haastattelun. Kaveri on voittanut Stanley Cupin, ja painanut yli 1000 matsia NHL:ssä. Siinä kaveri seisoo, Leijona-paita päällä, kultamitali kaulassa, C-rinnassa, kyynel silmässä kertomassa kuinka kova juttu tämä on. Siis kaveri, joka on voittanut Stanley Cupin. Tuli itselleni todella hölmö olo. Minä, joka hädin tuskin osaan edes luistella, huutelen täältä kotisohvaltani bokserit jalassa kassejani raapien miten tämä Olympiavoitto ei ole kova juttu kun parhaat ei ole mukana. Huhhuh.
Olin väärässä, ja nyt kaduttaa, etten katsonut näitä kisoja. Tällä voitolla on isompi merkitys kuin uskalsin edes ajatella. Ensimmäinen on aina ensimmäinen. Nyt se on alta pois. Apina heitettiin harteilta helvettiin. Seuraavaksi voidaan lähteä kenties vähän pienemmillä paineilla puolustamaan kultaa!
Tähän loppuun haluan siteerata kaikkien aikojen jääkiekkoilijaa, ihmistä, miestä, persoonaa ja edelläkävijää: "MÄ HÄPEÄN!" Mä häpeän omaa suhtautumistani näihin kisoihin. Tämä on vitun kova juttu, ja kuten sanoin, tämän merkitys selkenee paremmin vasta vuosien päästä.
Anteeksi.