Parhaat/heikoimmat biisit ”coverina”

[tant gredulin]

Ai että mikäkö genre tämä on? En ole yleensä paras tässä genrejaottelussa mutta minusta tämä menee rock'n'rolliin ja tarkemmin ottaen tyylilajina taitaa olla doo-wop.

Kiikariherra on oikeassa. Tämän 50-luvun lajityypin toinen tuleminen tapahtui 60-luvun lopulla Woodstockissa, jossa Sha-na-na esiintyi sulassa sovussa mm. Canned Heatin ja Richie Havensin kanssa.

 

[lehtonen]

Eläkeläiset: poltettu humppa Aivan loistava!

 

[Surukuku]

,,,

Oikeaa musiikkia on kai se, missä yhtye (hyvä tai huono tai mitä tahansa siitä väliltä) soittaa musiikkia. Jostain syystä en laske tätä baseballsia tai smurffeja oikeaksi musiikiksi vaan viihteeksi. Tottakai saa viihtyä, ja pitääkin. Mutta kyseisten asioiden nostaminen neroudeksi tai hienoiksi sovituksiksi on jotenkin absurdia.
...

No huh, huh... Enpä jää sen kummemmin väittelemään "oikean" musiikin ja vain viihteen eroista, mutta tässä(-kin) on helppo yhtyä veli "kiikareiden" mielipiteeseen. Minulle on pääsääntöisesti sama, miten ja millä tarkoitusperillä jotain musiikkia on tehty, jos se on mielestäni hyvää, siis viihdyttävää.
Lisäksi, mainitsin ko. sovitusten olevan nokkelia ja kappalevalinnat todellakin rajoja rikkovia, siis nerokkaita lajissaan - vai olisiko sinulla tullut mieleen sovittaa esim. Usherin "Love in this Club" 50-luvun genreen.
Todellakin - pikkuisen pipoa löysemmälle, veliseni...

Asiassa eteenpäin!
Kun nyt on päästy tänne rock-musiikin esihistoriaan, otan yhden esimerkin mielestäni hyvästä coverista. Kyseessä on vanha Motown-hitti "What Becomes of the Broken Hearted" (by Jimmy Ruffin), jonka Joan Osborne teki legendaarisen "Funk Brothers"-yhtyeen kunniaksi tehtyyn elokuvaan "Standing in the Shadows of Motown". Tällä taltioinnilla soittaa vielä ko. yhtyeen vanhoja jäseniä. Ko. kappaleessa Joanin välillä pehmeä, välillä raaka, soulahtava ääni saa suorastaan ihoni kananlihalle.

Joan Osborne - What Becomes of the Broken Hearted

 

[Halmela]

Missä se viihteen ja musiikin raja sitten kulkee, ja miten se määritellään? Tuo antamasti selitys ei kyllä oikein vielä avaa asiaa minulle. Eikö ole esim. mitenkään mahdollista että joku ihan viihteeksi suunnattu ja "keinotekoinen" voisi olla myös musiikillisesti hyvää?

Se raja menee jokaisen mielipiteessä, ja minä edustan vain omaa mielipidettäni. Aika erikoista tässä on se, että minä kerron mielipiteeni, ja sinusta se on väärää ja tiukkapipoisuutta. En kai ole kieltänyt ketään tykkäämästä smurffeista tai muista? Kerrataan vielä, että kyse on mielipiteestäni eikä mistään muusta.

 

[haunted shores]

Missä se viihteen ja musiikin raja sitten kulkee, ja miten se määritellään?

Itse näkisin, että näissä tilanteissa on olemassa vain yksi raja ja se on hyväksyttävän ja hyväksymättömän raja. Tässä väittelyn keskipisteenä oleva artisti on kuitenkin tuonut selkeästi uutta näkökulmaa (jo muidenkin lainaamiin) hitteihin ja kyllähän kyseinen levy paikkansa kaupan hyllyssä puolustaa, sattui siitä pitämään tai ei.

Mitä sitten esim. niihin kuuluisiin Smurffeihin tulee, niin nehän on suunnattu kutakuinkin 4-vuotiaille lapsille joten synninpäästö tulee sinnekin suuntaan levyjen tekijälle. Niille aikuisille jotka Smurffi-levyjä lapsilleen ostavat ei synninpäästöä pysty antamaan. Ostaisivat mielummin vaikka Matti Johannes Koivun Topsi ja Tohtori Koirasson levyn. Siihen on sentään vuodatettu oikean artistin oikeaa sydänverta.

Mikä sitten on hyväksymätöntä? Esim. se, että joku päästää Negativen versioimaan Sinä ja Minä-biisiä levylle, jonka on tarkoitus tehdä kunniaa Dingolle. Olihan Dingokin aivan paska bändi, mutta ei niissä kaikissa biiseissä mitään vikaa ole.

 

[-OO-]

Itse olen vaan kritisoinut ajattelua, että tässä nyt keskustelun kohteena ollutta The Baseballs-ryhmää ei voi käsitellä bändinä tai minkäänlaisena muunakaan tuotteliaana ryhmänä.

Mutta onko tällä loppujen lopuksi yhtään mitään merkitystä? Kun pääasiassa kuitenkin on (ainakin minulle) se musiikki eikä se että pitäisikö musiikin esittäjää kutsua bändiksi, lauluyhtyeeksi vai joksikin muuksi.

Aika iso osa arvostetuistakin sooloartisteista laulaa muiden tekemiä biisejä eivätkä osaa edes soittaa mitään instrumentteja. Ja yllättävän moni heistä on ihan levy-yhtiön kaivamia ja esille nostamia, eikä välttämättä mitään vuosikausia demoja tahkonneita muusikoita. Mutta annahan olla jos levy-yhtiö kokoaakin näistä laulajista yhtyeen niin jopa ollaankin kritisoimassa heti kuinka väärin tällainen on ja että eihän tuollainen ole musiikkia ollenkaan. Mikä ero näissä sitten on?

Minun mielestäni kun loppujen lopuksi musiikki on musiikkia, olipa esittäjänä kuka tahansa, ja olipa taustalla olevat tarkoitusperät mitä tahansa. Kyllähän osa näistä "markkinointikoneiston tuotteista" on (minun mielestäni) kelvotonta paskaa, mutta ihan yhtä lailla näistä "oikeista bändeistä" löytyy sitä kelvotonta paskaa. Ja molemmista löytyy myös ne hyvät vaihtoehdot.

 

[Halmela]

Kyllähän osa näistä "markkinointikoneiston tuotteista" on (minun mielestäni) kelvotonta paskaa, mutta ihan yhtä lailla näistä "oikeista bändeistä" löytyy sitä kelvotonta paskaa. Ja molemmista löytyy myös ne hyvät vaihtoehdot.

Enemmän nämä markkinointiosaston ja mainostoimistojen keksinnöt ovat sontaa, mutta ihan kaikesta musiikista löytyy paskaa ja helmiä, ja se, mihin kategoriaan minkäkin lasket, on jokaisen kuuntelijan oma asia. Se että minä rinnastan tämän The Baseballs-virityksen aiheellisesti muihin tuotteisiin, ei ole itsessään sellainen solvaus kyseistä tuotetta kohtaan että sitä pitää monen kirjoituksen voimin puolustella. Se on totta, että kyseinen tekele on myyntipuolen älynväläys jolla saadaan hyvin rahastettua nimenomaan levy-yhtiölle se raha. Se, pitääkö kyseisen tuotteen musiikillisesta annista, on jokaisen oma asia. Minä en pidä.


Sitten ketjun asiaan.

Professional Murder Music on mennyt omasta mielestään aikanaan päivittämään mustahuulikansaan uponnutta The Curen klassikkoa A Night Like This. Laulajan ääni pelastaa paljon, mutta en osaa sanoa onko kyseessä hyvä vai huono versio. Itselleni se alkuperäinen on ollut aikanaan niin vahvasti soitossa elämän käänteissä nuorena aikuisena eli siinä kahdenkympin ja kolmenkympin välimaastossa että suhtautuminen on ristiriitaista.

 

[cottonmouth]

The Ukulele Orchestra tuottaa taas hienon versiointinsa Kate Bushin Wuthering Heights klassikosta.

 

[Teho Ton]

The Ukulele Orchestra tuottaa taas hienon versiointinsa Kate Bushin Wuthering Heights klassikosta.

Erittäin kaukana hienosta versiosta. Kate Bush on itselleni musiikkimaailman suurin tähti, ja tälläiset versiot eivät todellakaan tee palvelusta kyseiselle biisille. Tuo koko biisi lepää Katen äänen varassa, tykkäsi siitä tai ei. Mutta tämä versio on todellista raiskausta, ja surkea yritys.

 

[Raksilan Pleksi]

Erittäin kaukana hienosta versiosta. Kate Bush on itselleni musiikkimaailman suurin tähti, ja tälläiset versiot eivät todellakaan tee palvelusta kyseiselle biisille. Tuo koko biisi lepää Katen äänen varassa, tykkäsi siitä tai ei. Mutta tämä versio on todellista raiskausta, ja surkea yritys.

Höpsistä. Tuo coveri sai ainakin meikäläisen päivään piristystä ja pieni naurun pyrskähdyskin kimposi sisuksista. Eli perin onnistunut veto. Mainittakoon myös että olen myös erittäin suuri Kate Bush fani, eikä tuo tietenkään vedä vertoja alkuperäiselle kappaleelle. Vaan ei tuo nyt mikään raiskaus ole, ei missään tapauksessa.

 

[Cemetery Gates]

Mark Knopflerin 'Brothers In Arms' on erinomaisen hieno kipale, mutta ihan kelpo versio tämä kotimainenkin on, eli Club For Fiven taidonnäyte ilman instrumentteja (ääntä lukuunottamatta).

 

[Mäkelä]

Youtube-seikkailuissa on tuli tälläisiä eteen:

Tämä Poikien luenta Ramonesin She Belongs To Me'stä on ainakin toimiva. Tehtävää helpottaa myös se, että Ramojen alkuperäinen on aika vetelä esitys.

Sitten David Hasselhoff antaa kyytiä Glenn Campbellin Rhinestone Cowboylle. Tämä on aivan omassa luokassaan ja normaalien arvosteluskaalojen ulottumattomissa. Jokainen saa päätellä itse onko se hyvä vai huono asia.

Maailman raivostuttavin bändi-listalla itsensä kärkisijoille ikuisesti pultannut Red Hot Chili Peppers onnistuu yllättävän hyvin tässä Beach Boys-tulkinnassa.

 

[-OO-]

Varsin onnistunut surf-cover Maidenin Die with your boots on:ista. Hyvä biisi taipuu moneksi.


EDIT: Ja eräs esimerkki siitä että joskus coverkin voi olla alkuperäistä parempi: Jamie Archer - Hurt (Ei, tämä ei ole SE Hurt)

 

[Dominaattori]

Ärsyttävin: Baseballs - Umberella - Kaameeta rinkutusta, jolla suorastaan raiskataan koko biisi melkein yhtä hyvin jos meikäpoika laulais sen!

Ei muuta kuin parasta coveria metsästämään...

 

[Eino_Mies]

Onkohan mainittu jo? Nimittäin Nightwish´n versio Jaakko Tepon kappaleesta Hilma ja Onni.

Marco Hietalan laulamana ihan huikeaa settiä. Kestää toisenkin kuuntelukerran.

Nightwishia Jaakko Teppo -tribuuttialbumilta: Hilma ja Onni

Aika huikea tulkinta Hietalalta!

E: Oli näköjään jo viime syyskuussa -OO- noteerannut tämän biisin. Itse kuulin sen vasta viime viikolla ensimmäistä kertaa.

 

[J.Hotti]

Joensuulaiset "coveroi" joensuulaisia...
http://www.youtube.com/watch?v=5_mGho-9YHQ&feature=related

Eli 51 Koodia bändin versio Neljän Ruusun klassikosta Juppihippipunkkari. Olen aina tykännyt 51 Koodia bändin musiikista ja erityisesti livenä. Jätkät soittaa todella hyvin kuten tuossa Voicen "vieraissa" videolla. Tuo coveri olisi kaivannut laulaja Hannulta hieman lisää ns. raivoa ollakseen todella hyvä, mutta toisaalta kreditit pitää bändille antaa koska toi on ollut Hannun tyyli heidän omassa tuotannossaan ja ilmeisesti halusivat tuon linjan pitää vaikka materiaali oli lainattua. Nyt kun tässä tuli leikittyä "kriitikkoa" niin pistetään neljä tähteä viidestä : )

Varsin onnistunut surf-cover Maidenin Die with your boots on:ista. Hyvä biisi taipuu moneksi.

Sama biisi, mutta täysin eri tyylin versio, asialla Sonata Arctica:
http://www.youtube.com/watch?v=3vPg2V2aouM

 

[Jude]

Muutaman vuoden tauon jälkeen palannut porilaisyhtye Manboy on tehnyt hienon version Sinead O'Connorin kappaleesta Nothing compares 2 U.

 

[Halmela]

Muutaman vuoden tauon jälkeen palannut porilaisyhtye Manboy on tehnyt hienon version Sinead O'Connorin kappaleesta Nothing compares 2 U.

Ei kai Manboy ole mitään taukoa pitänyt, kun uusin levykin on vuodelta 2009 ja tuli nähtyä yhtye mm juhannuksena RMJ:ssä. Mutta se biisi on alunperin kylläkin Princen, hän teki sen The Familylle ja sen jälkeen levytti sen itsekin. Joskus myöhemmin Sinead levytti oman versionsa ja se on mielestäni huono. Biisi on kuitenkin tehty miehen laulettavaksi.

 

[Jj]

Laitetaanpa vähän mallia siitä kuinka voi tehdä hyvällä maulla loistavia covereita 50-luvun tyyliin. On itse asiassa pitänyt postailla tänne Big Daddya jo monta kertaa aikaisemminkin mutta ei löydy juutuubista, tai sitten en vaan osaa hakea. Nyt sitten löysin koko levyllisen interwebin syövereistä.

Kiitoksia! Olin jo unohtanut artistin, kerran kuulin sitä jonkun klubi-DJ:n soittamana enkä itsekään sitä mistään löytänyt. Money for nothing tuolta levyltä oma suosikkini. Nyt tuntuisi olevan pari biisiä tuubissakin, mm. Dancing in the dark.

Club for fiven Brothers In Armsin näin tv:stä, ei oikein sytyttänyt. Baseballistit kaikessa kritiikistä huolimatta onnistuivat paremmin tekemään sentään jotain aivan muuta kuin alkuperäinen versio, varsinkin kun se oli aika jätettä.

Tätini joululahjaksi saama Susan "talentti" Boylen levy tuli itselleni aika puskista. Esim. avausraita Wild Horses jätti suun auki minullakin.

 

[Halmela]

Historiaa.
Sineadin versio oli COVER.
Alkuperäinen on tässä.

Manboyn hieno versio videon kanssa on tässä.

Sineadin biisi.... joopa joo..

 

[Finnish Isles]

Joillekin tämä on varmasti heikointa "coverointia" ikinä, mutta omalla kohdallani tämä Fu Manchun versio Blue Oyster Cultin Godzilla-biisistä on ainakin livenä pistänyt sukat uusjakoon...alkuperäinenkin on kova toki.

 

[Köyliön Ässä]

Mitä nyt covereita olen kuullut. Tässä omia lemppareita ja sitten yksi omasta mielestäni todella huono.

+ Machine Headin "Message in a Bottle"
+ Marilyn Mansonin "Sweet Dreams"
+ Johnny Cashin "Hurt"
+ Happoradion "Unelmia ja toimistohommia"

- Mariskan "Poika nimeltä Päivi" ...minä ei tästä vaan tykätä ollenkaa.

 

[Padis]

Joku nainen laittaa hyvän piano version Metallican Orionista. Linkeistä löytyy muitakin hyviä covereita naikkoselta.

 

[McBean]

Seu Jorge taittaa Life on Marsin hienosti portugaliksi.

 

[Teloch]

En tiedä kenen tekemä Bon Jovi-cover soi YLEn pronssipelin maalikoosteessa, mutta menee heittämällä yhdeksi paskimmista. Ei mitään muutosta itse biisiin, mitä nyt laulut vedetty uusiksi ja aivan metsään.