Suomen joukkue Ateenan Paralympialaisissa on saanut hyvää julkisuutta mediassa. Vajaan kymmenen mitalin pottia on kiitelty, ja yleisönosastot ovat täyttyneet onnitteluista ja urheilijoiden suorituksia on vertailtu varsinaisen olympiajoukkueen suorituksiin. Kaikki on siis hyvin.
Pitäisikö kuitenkin mennä asian ytimeen. Suomen mitalisaldo on laskemassa. Soulista tuli 50 mitalia, Barcelonasta 25, Atlantasta 13 ja Sydneystä 10. Nyt siis takapakkia näyttää tulevan vain mitalin tai kahden verran, eli kovassa kilpailussa saavutus on ok. Kuitenkin Suomi on paralympialaisissa yhtä paljon jäljessä Ruotsia ja Tanskaa kuin olympialaissakin. Ruotsi kurkottaa 30 mitaliin, Tanska hakee 20. Tilanne ei siis ole olympiajoukkueeseen suhteutettuna erilainen. Suomi on jäljessä naapureitaan.
Avaukseni on hieman negatiivissävytteinen, mutta haluan vain tuoda tosiasioita esiin. Ei kai vammaisurheilun arvostuksen nousu voi perustua sille perustalle, että asioista vaiettaisiin, tai totuutta muunneltaisiin. Samalla herää joukko kysymyksiä. Kun kerran tukea halutaan ja sitä saadaan, onko oikein vaatia myös jotain. Inhimilliseltä kannalta se on vaikeaa, kenellä terveellä ihmisellä olisi pokkaa kritisoida julkisesti vammaisurheilijaa vaikkapa sisuttomuudesta. Se olisi sosiaalinen itsemurha.
Mikä siis ohjenuoraksi. Pitääkö vammaisurheilijoiden päitä silitellä, vai otetaanko heidät mukaan raakaan huippu-urheilun maailmaan? Voidaanko silloin olla tyytväisiä siihen, että paralympiajoukkueemme on oikeasti muutaman yksittäisen urheilijan varassa. Halutaanko edes jotain muuta?
Tästä asiasta on vaiettu. Tuskin mikään media edes harkitsee pelinavausta.
Ja lopuksi, Leo-Pekka Tähti on osoitus siitä, että vammaisurheilija todellakin on arvonsa ansainnut. Mielestäni Tähden tulisi olla kärkikymmenikössä tai sen tuntumassa vuoden urheilija-äänestyksessä.
Pitäisikö kuitenkin mennä asian ytimeen. Suomen mitalisaldo on laskemassa. Soulista tuli 50 mitalia, Barcelonasta 25, Atlantasta 13 ja Sydneystä 10. Nyt siis takapakkia näyttää tulevan vain mitalin tai kahden verran, eli kovassa kilpailussa saavutus on ok. Kuitenkin Suomi on paralympialaisissa yhtä paljon jäljessä Ruotsia ja Tanskaa kuin olympialaissakin. Ruotsi kurkottaa 30 mitaliin, Tanska hakee 20. Tilanne ei siis ole olympiajoukkueeseen suhteutettuna erilainen. Suomi on jäljessä naapureitaan.
Avaukseni on hieman negatiivissävytteinen, mutta haluan vain tuoda tosiasioita esiin. Ei kai vammaisurheilun arvostuksen nousu voi perustua sille perustalle, että asioista vaiettaisiin, tai totuutta muunneltaisiin. Samalla herää joukko kysymyksiä. Kun kerran tukea halutaan ja sitä saadaan, onko oikein vaatia myös jotain. Inhimilliseltä kannalta se on vaikeaa, kenellä terveellä ihmisellä olisi pokkaa kritisoida julkisesti vammaisurheilijaa vaikkapa sisuttomuudesta. Se olisi sosiaalinen itsemurha.
Mikä siis ohjenuoraksi. Pitääkö vammaisurheilijoiden päitä silitellä, vai otetaanko heidät mukaan raakaan huippu-urheilun maailmaan? Voidaanko silloin olla tyytväisiä siihen, että paralympiajoukkueemme on oikeasti muutaman yksittäisen urheilijan varassa. Halutaanko edes jotain muuta?
Tästä asiasta on vaiettu. Tuskin mikään media edes harkitsee pelinavausta.
Ja lopuksi, Leo-Pekka Tähti on osoitus siitä, että vammaisurheilija todellakin on arvonsa ansainnut. Mielestäni Tähden tulisi olla kärkikymmenikössä tai sen tuntumassa vuoden urheilija-äänestyksessä.
Viimeksi muokattu: