SaiPa-fanille joulu on ihanaa aikaa. Minkään muun joukkueen faneja ei puhuttele samalla tavalla joululaulu:
"No onkos tullut kesä(loma) näin talven keskelle..."
Tuli köyhään taloonkin joulu.
Harva kuusi nostettiin pimeään pirttiin. Sitä ähellettiin varoen paikalleen ja vaikka neulaisia oli enemmän lattialla kuin kuusessa, niin siinä se kuitenkin seisoi. Sen verta jylhänä, että saatiin lupa sanoa toisillemme hyvää joulua. Ja itseasiassa, kun ulkoa kilpaa tonttujen kanssa sisään kurkki, näytti kuusi yhtä komealta kuin muutkin, isojen ja rikkaiden talojen kuuset. Joulupuuro porisi hiljalleen liedellä ja aina välillä joku talon väestä nosti kannen malttamattomana kuin tarkastaakseen, että joko päästäisi joulupöytään. Kai se riisipuurosta meni, vaikka tosiasiassa kukaan ei uskaltanut kysyä, että mistä se oli oikein valmistettu. Pöydälle se silti nostettiin. Pöydälle, jossa ei ollut laatikoita, ei sillejä, ei kinkunkantturaakaan, tai luumukeittoa. Ei ollut varaa, eikä sitä oikein edes viitsinyt unelmoida moisesta. Syötiin puuroa hitaasti nautiskellen ja jokainen lusikallinen tarkkaan maiskutellen. Välillä naurunremakka täytti pirtin, kun mietittiin, että siellä varmaan isoissa taloissa tukehdutaan lipeäkalaan, ellei viimeistään kuivaan joulutorttuun, kunnes taas hiljennyttiin pohtimaan joulun merkitystä. Osataankohan sitä arvostaa edes mitä saa, kun kaikki maailman herkut kannetaan naaman eteen, eikä edes malteta syödä loppuun, kun tähteet heitetään jo roskiin ja kahmitaan uutta tilalle.
Tämä syvä ajatus keskeytyi, kun ovelta kuului rapinaa. "Hiiri!", huudahti nuori Vallu ja vannoi nähneensä siimahännän vipeltävän harvan lattian raossa. "Ei se mikään hiiri ole!", kommentoi puolestaan Jussi nuolessaan viimeisiä puuronjämiä lusikastaan. "Pukkiko sitten?", uskallettiin pirtissä aprikoida ja hetken ajaksi jokaisen henki salpautui. Ville lähti rohkeimpana kohti ovea. Vatsanpohjaa kutkutti ajatus pukin ree´stä täynnä lahjoja, kaikesta mitä hän, koko köyhän talon perhe oli aina haaveillut. Jostain mikä saisi heidät pois tästä ainaisesta kurjuudesta, nälästä, häpeästä! Käsi kurottautui kohti ovenkahvaa. Tuuli ujelsi ulkona ja tuntui kuin koko lahoisa pirtti lähtisi lentoon siltä seisomalta. Ovi aukesi ja siinä se oli maassa. Pienen pieni juuttisäkki, jonka suun ympärille oli solmittu keltamusta lanka. Ville katseli ulos ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt missään. Hän tarttui säkkiin ja kantoi sen sisälle. Talon väki tuijotti sitä ihmeissään. Mitä siinä voisi olla? "Avaa se!", huudahti Mikko itsekin säikähtäen innokkuuttaan.
Kaunis lanka otettiin pois suun ympäriltä ja kaikki ne ahavoituneet, suonikkaat ja ainaisen raadannan ja nälän kovettamat kädet, mitkä säkkiin mahtuivat, penkoivat sitä. "Ei täällä ole mitään...", huudahti joku pettymystä äänessään. "On siellä, varmasti on, täällä on joku...joku..." ja toden totta, säkistä löytyi ainoastaan rypistynyt paperinpala. Valkea tuotiin lähemmäksi, että hän, jolla ainoana taitoa oli, pystyisi sen lukemaan. Timo taittoi paperinpalan auki ja näki siinä yhden lauseen. "Mitä siinä sanotaan, kerro nyt!". Timo selvitti kurkkuaan lausuen sitten: "
Tee jokaisesta päivästäsi mestariteos." Tämän kuultuaan kaikki pirtissä tajusivat, että ei tarvitse olla suurin, tai rikkain kaikista. Riittää kun yrittää aina tehdä asiat niin hyvin kuin pystyy. Sen pituinen se.
Kaikille SaiPa-osion kirjoittajille oikein hyvää ja rentouttavaa joulua, sekä parempaa uutta vuotta!