Ei tässä auta kuin vain yrittää unohtaa eilisen karmea pettymys, ja suunnata hiljalleen katseita tulevaan. Runkosarjaa on jäljellä 5 ottelua, ja niiden jälkeen ollaan sillä paikalla, jonka joukkue ja organisaatio kokonaisuutena tähän asti ansaitsee. Vaikka meillä on nyt huippuvalmentaja puikoissa, tuon Pelicans-tappion voi nähdä tavallaan kumulatiivisena, oikeutettuna tuloksena riman alta vedetyistä peliesityksistä Mikkolan alaisuudessa, ja huolimatta siitä, että pelitavan rakenteita on nyt pyritty laittamaan kuntoon, perustus ei ole ehtinyt kuivua kestäväksi, eikä varmaan ehdikään kunnolla. Ei ole hiouduttu voittavaksi, yhtenäiseksi, itseluottamusta pursuavaksi joukkueeksi, vaan oltu repaleinen tilkkutäkki, joka jättää monesta kohtaa kylmäksi.
Kirjoittelin joskus aiemmin, että Mikkolan työkalupakista ei löydy kuin ehkä vasara, saha ja nauloja, kun taas Marjamäen välineistössä on huomattavasti edistyneempää ammattilaisten työkalua, mutta kun koko systeemin pohja on valmiiksi laho, mahdotonta sen päälle on lyhyessä ajassa palatsia luoda. Nyt parsitaan, tilkitään, paikkaillaan, vahvistetaan sieltä täältä, ja yritetään pitää jotenkin seinät pystyssä sekä katto paikoillaan. Hiukkasen epätoivoiseltahan touhu näyttää, varsinkin kun tietää, millainen Kärppien loppuohjelma on, mutta kuten sanoin, tulos tulee kokonaisuuden kautta, ja siinä ensisijaisen vastuun kantaa (siis pitäisi kantaa) toimiston porukka.
Tympeää toistoa on viestini, vaan liekö se sitten kuvaa myös kautta pienoiskoossa: kuljettiin samaa kohtalon kehää liian pitkään sen sijaan, että oltaisiin otettu rohkeasti askeleita siitä pois, ja tehty ajoissa korjausliikkeitä virheisiin. Vaikkei vielä ole missään nimessä aika heittää kirvestä kaivoon, jyrkkä ja kivinen on edessä oleva tie. Toisaalta jos sen selvittää, ja taisteltaisiin ensin puolivälieriin, ja niistä neljän sakkiin, tien päässä avautuisi aivan eri kauniit, upeat maisemat.