Elettiin uuden vuosituhannen alkuaikoja, muistaakseni se oli 2002. Oltiin Jaffalassa katsomassa - muistaakseni - Jokerien ja Ilveksen välistä runkosarjamatsia, joka ei mennyt isänniltä aivan putkeen. Tuolloin Hartwall areena oli liigakartan hiljaisimpia kirkkoja ja yleisön flegmaattisuutta ei edesauttanut ainakaan se, että Ilves vei kentällä ja oli aiemmassa erässä taklannut Ville Peltosen sairastuvalle. Kaiken hiljaisuuden keskellä joku narrifani päätti repäistä erään pelikatkon aikana, heittämällä jäälle jotain sellaista, joka ei sinne kuulu - nimittäin arviolta parikiloisen hauen.
En ole henkilökohtaisesti ikinä hyväksynyt tavaran heittelijöitä jäähalleissa, enkä hyväksy tätäkään tapausta. Mutta täytyy sanoa, että vielä vuosienkin jälkeen tuo tapaus saa kaikessa absurdiudessaan pienen hymynkaaren kasvoille. En vieläkään voi ymmärtää, miten joku on saanut päähänsä hallille lähtiessään ottaa mukaan hauen, ihan vain siltä varalta, jos ottelu menee päin honkia ja tahtoo jotain viskoa kaukaloon. Pakkohan sen oli olla täytetty, vaikka ei siltä kyllä näyttänyt, sillä eihän edes narrifani voi olla päästään niin sekaisin, että venailisi kaksi ja puoli erää tilaisuuttaan, kuollut ja haiseva kala povarissaan, eihän? Mikäli kaverini ei vahvistaisi ko. tapausta, epäilisin koko muistoa joksikin uneksi.
Toinen tapaus on paljon tuoreemmassa muistissa. Allekirjoittaneen ja Ässien kalenterit eivät alkukaudesta sopineet alkuunkaan yhteen, joten pääsin katsomaan ensimmäistä Isomäessä pelattua ottelua vasta joulukuussa. Siskonlapset eivät olleet koskaan olleet paikan päällä todistamassa lätkämatsia ja päätin korjata sivistymättömien vanhempien virheen, ottamalla penskat mukaan. Oltiin hyvissä ajoin hallilla, syötiin makkarat ja mentiin istumaan reilusti ennen pelin alkua. Kuten porilaiset tietävät, soi hallissa viime kauden tapaan tänäkin vuonna Isomäen Legenda ennen pelien alkua, mediakuution näyttäessä paloja keväästä 2013. Ei ehtinyt biisi kuin hädintuskin alkamaan ja tunsin sen; Jumalauta, nyt tulee muuten itku. Kaikki muistot viime kevään euforiasta, paikanpäällä koetuista matseista ja voitonjuhlista pukkaa samanaikaisesti päälle ja saan kynsin ja hampain nieleskellä ananaksen kokoista - ja muotoista - palaa kurkussani, etten puhkea vollottamaan kesken vähäpätöisen runkosarjamatsin alkuseremonioita. Meikäläinen ei edes ole mikään pillittäjätyyppi, enkä viime vuosina muista kyynelehtineeni muutoin kuin kaverin hautajaisissa. Mutta tuolloin oli kyllä helvetin lähellä, ettei pettänyt pokeri-ilme. Olisi siinä ollut siskonmuksuillakin ihmettelemistä: ekaa kertaa lätkämatsia katsomassa ja eno poraa vollottaa jo viisi minuuttia ennen ottelua. Loppujen lopuksi sain pidettyä itseni kasassa, mutta oli se aivan infernaalisen työn takana.
Periaatteessa mestaruusjuhliin päättyneen finaalipelinkin voisi luokitella hieman oudoksi kokemukseksi. Kesti meinaa helvetin kauan, ennen kuin tuli oikeasti tajuttua, mitä oli juuri tapahtunut. Hallilla tuli huudettua ääni käheäksi ja hakattua kädet puuduksiin, mutta jotenkin tuo kaikki tuntui niin järjenvastaiselta, että se asioiden todellinen laita avatui vasta pari tuntia myöhemmin, jos vielä silloinkaan.