Kanadan tavoin USA pelaa näissä kisoissa nopeaa pystysuunnan kiekkoa, joten mielenkiintoinen jatko tulee kisoissa olemaan, kun on nähty, että Ruotsi ja Suomi ovat korostetusti kolmen rytmin joukkueita omalta alueelta hyökkäyksiin lähdettäessä.
Kyllä ja mielestäni suurin ja ratkasevin ero tuleekin siinä vaiheessa Ruotsin ja Suomen kohdalla, että mitä tehdään niiden lähtöjen jälkeen eli kuinka suoraviivaista pelaaminen on ja mikä on hyökkäyksen tarkoitus. Suomella hyökkäyksellä on tarkoituksena viipyä hyökkäysalueella ja pyöriä kulmissa (kalastella jäähyjä?) ja jos hyvä tuuri käy, niin saada jopa veto aikaiseksi tai maali.
Ruotsilla taas on Kanada/USA tyyliin tarkoitus tehdä jokaisesta hyökkäyksestä maali, vähintään laukoa, roiskaista, ohjata maalille, aiheuttaa mylläkkää maalilla jne. Ihan mitä tahansa vaikka runnoa se kiekko sinne maaliin, mutta ei lähteä turhaan pyörimään kulmissa ja jos sinne kulmaan joudutaan, niin sieltäkin tullaan pois heti maalintekoaikeet mielessä. Mitään muuta virkaahan ei jääkiekossa tai missään muussakaan lajissa pitäisi hyökkäyksellä olla (ehkä ajan peluu jossain tapauksissa) kuin tehdä maali.
Alivoima on aina ollut Suomalaisilla heikkoa. Nyt se on tuloksien valossa ihan hyvää, mutta ihan liian passiivinen neliö, siis järkyttävän passiivinen. Kanadalaiset lähtee heti haastamaan ja yrittämään maalintekoa alivoimallakin, eli vähintään viedään se kiekko sinne toiseen päätyyn tai varma poisto omalta alueelta.
Näistä meidän pitäisi ottaa oppia, mutta jos tämä on Sihvosen sanoin Suomen maajoukkueen tuleva suunta mitä nyt on nähty, niin se on käytännössä ihan sama ajokoira/maalittomuus suuntaus kuin aina ennenkin, eli mitään ei ole opittu kapellimestarit vaan vaihtuu ja tekee minimaalisia fiksauksia taktiikoihin.
Tässä siis kritiikkiä Suomen pelin ja Suomikiekon heikkouksiin, mutta paljon hyvääkin siinä on, niitä hyviä asioita ei tietenkään kannata heittää pois, mutta ei tässä niistä enempää.