No, tuleehan näitä finaaleja. Kun on elänyt nuoruutensa aikana, jolloin Suomen maajoukkueen märkä uni oli edes joskus voittaa pronssimitali, tämä nykyinenkin menestys, jossa esimerkiksi viimeisessä neljässä arvokisassa ollaan kolmesti oltu finaalissa ja kerran otettu pronssia, tuntuu aika uskomattomalta. Totta kai viiksettää, ettei rypistys tunnu koskaan riittävän voittoon finaalissa, mutta se on taas yksi askel, joka pitää Suomen ottaa. Nyt ollaan sentään tasolla, jossa jokaiseen turnaukseen voidaan tosissaan lähteä taistelemaan mestaruudesta. Henkinen kantti tuntuu olevan se kompastuskivi. Ollaan liian tyytyväisiä finaalipaikkaan, niin ettei taistelua riitä enää finaaliin. Vuoden 95 mestaruuden takana oli paljon vitutusta edellisten vuosien tappioista, joka puski porukkaa eteenpäin myös finaalissa.