-Kantor-

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Rässi. Eihän sitä paahtamista enää jaksa kuin aniharvoin, mutta toki kyseisestä genrestä löytyy useita varsin kelvollisia albumeita.

Slayerin timanttinen trilogia, eli Reign in Blood, South of Heaven ja Seasons in the Abyss, on tietenkin itsestäänselvyys. Myöhemminhän bändi meni ihan pilalle kun potkivat Lombardon ulos ja touhu alkoi muistuttamaan muutenkin enemmän jotain saippuasarjaa kuin bänditoimintaa.

Kai Sepulturakin tähän genreen hetkellisesti kuului death metal- sekä pomppuhevikausiensa välissä? Arise ja Chaos A.D. ovat joka tapauksessa silkkaa parhautta. Tämäkin bändi meni pilalle sen jälkeen kun Caveleran veljekset poistuivat siitä. Se uusi portsarin näköinen tubettaja-rumpalikin on lähinnä halpa kopio Igor Cavalerasta.

Megadeth? No ovathan Rust in Peace ja Peace Sells... myöskin sellaisia levyjä, joihin tulee silloin tällöin palattua.

Voivod on myös kova vaikkei mitään puhdasta rässiä olekaan. Tai ehkä juuri siksi.
 
Viimeksi muokattu:

Fiftie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Minnesota Wild
Rässi. Eihän sitä paahtamista enää jaksa kuin aniharvoin, mutta toki kyseisestä genrestä löytyy useita varsin kelvollisia albumeita.

Slayerin timanttinen trilogia, eli Reign in Blood, South of Heaven ja Seasons in the Abyss, on tietenkin itsestäänselvyys. Myöhemminhän bändi meni ihan pilalle kun potkivat Lombardon ulos ja touhu alkoi muistuttamaan muutenkin enemmän jotain saippuasarjaa kuin bänditoimintaa.

Kai Sepulturakin tähän genreen hetkellisesti kuului death metal- sekä pomppuhevikausiensa välissä? Arise ja Chaos A.D. ovat joka tapauksessa silkkaa parhautta. Tämäkin bändi meni pilalle sen jälkeen kun Caveleran veljekset poistuivat siitä. Se uusi portsarin näköinen tubettaja-rumpalikin on lähinnä halpa kopio Igor Cavalerasta.

Megadeth? No ovathan Rust in Peace ja Peace Sells... myöskin sellaisia levyjä, joihin tulee silloin tällöin palattua.

Voivod on myös kova vaikkei mitään puhdasta rässiä olekaan. Tai ehkä juuri siksi.
Cavaleran aikainen Sepultura on kyllä pirun kova! Uus Sepultura ei iske, mutta onhan tämä uusin rumpali nyt ihan saatanan kova soittamaan! :D Paiskoo kyllä peltejä niin lujaa kun lähtee. :D
 

-Kantor-

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Cavaleran aikainen Sepultura on kyllä pirun kova! Uus Sepultura ei iske, mutta onhan tämä uusin rumpali nyt ihan saatanan kova soittamaan! :D Paiskoo kyllä peltejä niin lujaa kun lähtee. :D
Kyllä alla olevilla videoilla soittaa se ainoa ja oikea Sepultura-rumpali (ja kokoonpano). Jotenkin siitä uudesta Youtube-hepusta tulee vähän sellainen muovinen kopio -fiilis, joka yrittää soitella perässä samalla intensiteetillä samoja fillejä kuin Igor aikoinaan. Kuunnelkaa vaikka Chaos A.D.-levyn rumpuraitaa. Siinä on oikeasti ihan pirun siistejä ja nimenomaan innovatiivisia juttuja. Niiden samojen juttujen toistamisessa ei sitten välttämättä mitään luovaa olekaan vaikka kuinka pieksäisi kannuja naama punaisena.




 
Viimeksi muokattu:

Fiftie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Minnesota Wild
Kyllä alla olevalla videolla soittaa se ainoa ja oikea Sepultura-rumpali (ja kokoonpano). Jotenkin siitä uudesta Youtube-hepusta tulee vähän sellainen muovinen kopio -fiilis, joka yrittää soitella perässä samalla intensiteetillä samoja fillejä kuin Igor aikoinaan. Kuunnelkaa vaikka Chaos A.D.-levyn rumpuraitaa. Siinä on oikeasti ihan pirun siistejä ja nimenomaan innovatiivisia juttuja. Niiden samojen juttujen toistamisessa ei sitten välttämättä mitään luovaa olekaan vaikka kuinka pieksäisi kannuja naama punaisena.

Juu Igor Cavalera on ihan kingi, että enhän minä sitä.
 

Jj

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Habs, FCB
Kun biisi aikoinaan julkaistiin, niin innostuin myös sen yleisestä laadukkuudesta, soundeista ja etenkin tästä tapporiffistä. Ostin levyn, mutta valitettavasti päädyin lopputulokseen, että mikään muu biisi ei sitten sytyttänytkään. Ja hyvin pitkälti sama homma toisenkin omistamani Kreator-levyn kanssa; Enemy of Godista iskee nimikkobiisi, mutta muuten on hiljaista.

Kreator on siis pitkälti parin yksittäisen onnistumisen varassa, jos sitä joskus päädyn soimaan pistämään. Saksa-thrashista valintani osuukin 99% todennäköisyydellä Destructioniin.
Jo nuo kaksi ovat ainoat Kreatorisi niin en ihmettele. Bändin kiistattomat helmet ovat kuitenkin siellä alkupäässä, Endless Pain - Pleasure to Kill - Terrible Certainty - Extreme Aggression - Coma of Souls. Boldattuna omat suosikkini. Näistä on muuten kaikista suht tuoreet remasteroinnit olemassa, mikäli OG perunakellarisoundi ei nappaa. Uudemmista levyistä olen samaa mieltä, pari ok viisua, muuten tasapaksua. Sattumalta Destructioniin en ole koskaan saanut otetta.

En millään haluaisi olla se ennen oli paremmin -kaveri, mutta harva vanha alan bändi on ihan timanttia tuonut ulos 2000-luvulla. Paras on imho Testamentin "paluulevy" Dark Roots of the Earth, sen jälkeiset kaksi eivät oikein päässeet samalle (korkealle) tasolle. Taannoisen Bay Area -keikan jälkeen tosin on pitänyt perehtyä Death Angeliin paremmin, livenä pirun tiukkaa. Thrashin uusi aalto on ollut osin kiinnostavampaa, ihan kotimaisista Lost Societystä, Rangerista, Speedtrapista alkaen.

Isot pojat ovat oma juttunsa, kaikkihan ne ovat hyviä. Kakkoskorista löytyy sitten ne omalla tavallaan läheisemmät, juurikin Testament, Kreator, Annihilator ja Exodus.

Bay arean skenestä on muuten dokkari ja kirja. Omani tilasin ihan Äxästä.
 
1956 1976 1989 1990 1991 1993 1995 1999 2000 2001 2010..
Joukkue olemme me | Nous sommes Canadiens | Més que un club

-Kantor-

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Viimeksi muokattu:

heavy

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Reign In Bloodin, South of Heavenin ja Seasons in the Abyssin loistoa.
Slayerin timanttinen trilogia, eli Reign in Blood, South of Heaven ja Seasons in the Abyss, on tietenkin itsestäänselvyys.
Minulle bändiä sieltä debyytiltä alkaen seuranneena ei ole mitään trilogiaa vaan koko alkutuotanto on helvetin kova setti. Kun Show No Mercyn kuuli ensimmäistä kertaa, tajusi ettei vastaavaa ole koskaan aikaisemmin tehty. Ja Hell Awaits ei muun tuotannon rinnalla kalpene hetkeäkään.
 

-Kantor-

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Minulle bändiä sieltä debyytiltä alkaen seuranneena ei ole mitään trilogiaa vaan koko alkutuotanto on helvetin kova setti. Kun Show No Mercyn kuuli ensimmäistä kertaa, tajusi ettei vastaavaa ole koskaan aikaisemmin tehty. Ja Hell Awaits ei muun tuotannon rinnalla kalpene hetkeäkään.
En laske kokonaisuutena Hell Awaitsia enkä varsinkaan Show no Mercyä kolmen näitä seuranneen levyn tasolle vaikka toki hyviä plättyjä ovatkin. Mutta ei mielestäni mitään niin ainutlaatuista kuin Reign in Blood, South of Heaven ja Seasons in the Abyss. Makuasioita toki.

E: Itse asiassa en ole aivan varma, että tykkäänkö jopa uudemmista Diabolus in Musicasta ja God Hates Us Allista enemmän kuin suht. epätasaisesta debyytistä.
 
Viimeksi muokattu:

Jj

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Habs, FCB
Show No Mercystä tuli mieleeni, toisinaan tulee kuunneltua putkeen Big Fourin kaikki debyyttialbumit. Myöhempien levyjen ansiot ovat ansaittuja, mutta näissä debyyteissä on oma taikansa, nuoruuden raakaa vimmaa, mikä myöhemmissä siloittuu pois kun sällit, taidot ja tuotantoarvot kasvavat.
 
1956 1976 1989 1990 1991 1993 1995 1999 2000 2001 2010..
Joukkue olemme me | Nous sommes Canadiens | Més que un club
Suosikkijoukkue
Porin Ässät, Varjotuuli
Slayerin timanttinen trilogia, eli Reign in Blood, South of Heaven ja Seasons in the Abyss, on tietenkin itsestäänselvyys.
Tämä Seasons in the Abyssin yleinen arvostus on kyllä jotain mitä en itse ymmärrä. Levy oli kolmestä-neljästä napakymppi-biisistä huolimatta kokonaisuutena aivan luvattoman veltto neljään edeltäjäänsä verrattuna ja Divine Interventionkin on jälkikäteen ajatellen Abyssia paljon kovempi julkaisu.

Itse pidän tuota Seasons in the Abyssia vähän samanlaisena tapauksena kuin Metallican mustaa albumia. Eli neljän loistavan levyn jälkeen "tämän on pakko olla klassikko myös, joten kuunnellaas niin monta kertaa että siitä väkisin tulee sellainen päässäni"

edit: Show No Mercy Slayerin tuotannosta itsellenikin on se tärkein levy, mutta lähinnä tunnetasolla. Reign in Bloodin ja Hell Awaitsin ansiot musiikillisesti ovat kiistattomat.
 
Chiman puolesta!

-Kantor-

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Tämä Seasons in the Abyssin yleinen arvostus on kyllä jotain mitä en itse ymmärrä. Levy oli kolmestä-neljästä napakymppi-biisistä huolimatta kokonaisuutena aivan luvattoman veltto neljään edeltäjäänsä verrattuna ja Divine Interventionkin on jälkikäteen ajatellen Abyssia paljon kovempi julkaisu.

Itse pidän tuota Seasons in the Abyssia vähän samanlaisena tapauksena kuin Metallican mustaa albumia. Eli neljän loistavan levyn jälkeen "tämän on pakko olla klassikko myös, joten kuunnellaas niin monta kertaa että siitä väkisin tulee sellainen päässäni"

edit: Show No Mercy Slayerin tuotannosta itsellenikin on se tärkein levy, mutta lähinnä tunnetasolla. Reign in Bloodin ja Hell Awaitsin ansiot musiikillisesti ovat kiistattomat.
Näin ne mielipiteet eroavat. Itselleni Seasons in the Abyss on Slayerin tuotannosta varmaan se tärkein albumi.

Vertausta Metallicaan en osta, koska eihän Metallicalta löydy ainoatakaan loistavaa albumia.
 
Suosikkijoukkue
Porin Ässät, Varjotuuli
Näin ne mielipiteet eroavat. Itselleni Seasons in the Abyss on Slayerin tuotannosta varmaan se tärkein albumi.

Vertausta Metallicaan en osta, koska eihän Metallicalta löydy ainoatakaan loistavaa albumia.
Eroavat luonnollisesti ja ainakin itselleni tosiaan levyyn liittyvät muistot ja tunnetila sanelevat vahvasti sitä kuinka "hyväksi" ne koen. Kuten tuo Show no Mercy osoittaa.

Ja totta, siinä mielessä vertaus Metallicaan oli huono, mutta puolustaudun sillä, etten tosiaan itse ajattele niin. Tosin, Ride the Lightning on kyllä oikeasti hyvä levy.
 
Chiman puolesta!

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Washington Capitals & suomalaiset NHL:ssä
Jo nuo kaksi ovat ainoat Kreatorisi niin en ihmettele. Bändin kiistattomat helmet ovat kuitenkin siellä alkupäässä, Endless Pain - Pleasure to Kill - Terrible Certainty - Extreme Aggression - Coma of Souls. Boldattuna omat suosikkini. Näistä on muuten kaikista suht tuoreet remasteroinnit olemassa, mikäli OG perunakellarisoundi ei nappaa. Uudemmista levyistä olen samaa mieltä, pari ok viisua, muuten tasapaksua. Sattumalta Destructioniin en ole koskaan saanut otetta.
Se perunakellarisoundi on juurikin pitkälti ongelmana, jos pitää lähteä tutustumaan aiemmin tuntemattomaan 80-luvun raskaamman metallin albumiin. Destructionin kohdallakin Thrash Anthems -kokoelmat, joilla vanhat klassikot on nauhoitettu uudestaan nykypäivän tuotannolla, ovat juuri sitä millä minut saa innostumaan. Tiedostan totta kai, että jos taasen joku on kuunnellut niitä alkuperäisiä levyjä vuosikymmenien ajan, niin tällaiset uudelleennauhoittelut tuntuvat pyhäinhäväistykseltä. Varmasti olisi vähän hankala suhtautua johonkin nykypäivän soundeilla nauhoitettuun ...And Justice for Alliinkin itsellä, vaikka alkuperäisessä on kuinka kolkot ja bassottomat soundit; ne soundit ovat kuitenkin erittäin rakkaat itselle ja ovat sitten "ainoat oikeat".

Otetaan yksi Destruction esimerkki:



Tutustuin The Ritual -biisiin tämän 2017 vuoden version välityksellä. Iski varsin kovasti. Munakkaat soundit, kovia riffejä ja Schmierin laulutyyli on mukavan pirullinen.



Sitten joskus päädyin kuuntelemaan tätä alkuperäistä. Vähän on kuppaista tuotantoa ja mitä helvettiä tässä tapahtuu rummuissa? Ei olisi ehkä ihan yhtä suurta vaikutusta tehnyt tämä yhtye, jos olisin näitä alkuperäisiä aluksi kuunnellut. Toki joo, tiedostan hyvin, että toisille tuo uusioversio on lähtökohtaisestikin liian muovinen ja ylituotettu ja alkuperäinen taasen on nerokasta ja orgaanista.

Kreatorin kohdalla olen toki ollut tietoinen, että ne klassikot löytyvät tämänkin bändin kohdalla sieltä alkupäästä. Ei ole vain oikein innostunut kuuntelemaan mitään sieltä, kun jotain bändin livejäkin katsellessa entuudestaan tuntemattomat biisit eivät ole aiheuttaneet minkäänlaisia tuntemuksia. Mitä nyt vähän YouTube-tarjontaa kuuntelin pikaisesti, niin ainakin Extreme Aggressionin remasterissa tuntuisi olevan toimivat soundit, eli tuossa on ainakin levy johon voisi yrittää tutustua. Pleasure to Kill taasen oli jo ensivaikutelman perusteella aika sekavaa menoa ja Petrozzan vokaalinen anti ei oikein vakuuttanut. Täytyy kyllä tuosta mainita, että ei se miehen ilmaisu meinaa vakuuttaa Enemy of Godillakaan; jotenkin hyvin laiskan oloista tulkintaa. Gods Of Violencella sentään on ärhäkämmän oloista tunnetta pelissä ja tuo kaverin korppimainen raakuminen nyt on kivan omaleimaista.

En millään haluaisi olla se ennen oli paremmin -kaveri, mutta harva vanha alan bändi on ihan timanttia tuonut ulos 2000-luvulla.
Exoduksen 2000-luvun tuotanto peittoaa bändin aiemmat tekemiset minun kirjoissani. Joo, onhan siellä toki Bonded by Blood, mutta kun Baloffin laulu ei maistu sitten yhtään, niin kiitos Jeesukselle, että bändi nauhoitti levyn uudestaan Dukesin kanssa. Megadethin Rust in Peace on yksi parhaista albumeista koskaan minun kirjoissani ja Peace Sells... But Who's Buying? on klassikko, mutta muuten 2000/2010-luvun tuotantonsa haastaa vanhemmat vähintään tasaväkisesti.
 

Hööty

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, Penguins
Joo kyllähän Testamentinkin kahden ekan levyn biisejä kuuntelee mieluummin First Strike Still Deadly-uudelleennauhoituksella, vaikka alkuperäiset eivät ihan Exoduksen Bonded by Bloodin tasoista tuubaa olekaan soundeiltaan.
 

Jj

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Habs, FCB
Jees, to each his own. Chosen Twolle suosittelen näillä spekseillä Kreatorilta Coma of Soulsia, se lienee näistä vanhemmista viimeistellyin. Exoduksen "paluulevyissä" omalla kohdallani haittaa lähinnä biisien yksitoikkoisuus, vaikka saundit parempia olisivatkin. Pitää ehkä ottaa uudelleen arviointiin.
 
1956 1976 1989 1990 1991 1993 1995 1999 2000 2001 2010..
Joukkue olemme me | Nous sommes Canadiens | Més que un club

-Kantor-

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Ja totta, siinä mielessä vertaus Metallicaan oli huono, mutta puolustaudun sillä, etten tosiaan itse ajattele niin. Tosin, Ride the Lightning on kyllä oikeasti hyvä levy.
Olen samaa mieltä, että Ride the Lightning lienee paras Metallica-albumi, mutta siinäkään en pääse yli Hetfieldin ärsyttävistä laulumaneereista sekä Larsin kömpelöstä rumpaloinnosta ;) Hammettia olen sentään pitänyt aina ihan tyylikkäänä kitaristina ja toisaalta löytyyhän bändiltä iso läjä tapporiffejä.
 

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Hammettia olen sentään pitänyt aina ihan tyylikkäänä kitaristina ja toisaalta löytyyhän bändiltä iso läjä tapporiffejä.
No jos wah-pedaalin raiskaamisesta tykkää, itse koen sen lähinnä ärsyttäväksi. Riffithän ovat Hetfieldin käsialaa.
 
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death"
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
"It is possible to commit no mistakes and still lose. That is not a weakness. That is life."

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Poikkeus vahvistaa säännön, Enter Sandmanin riffin keksi Hammet. Tosin ekan kerran tuo bändin kuuluisin riffi sävellettiin Suomessa kolme vuotta aikaisemmin Stonen toimesta.
No joo eihän Hammett ihan turha ole mutta taitaa Hetfieldin kynästä olla valtaosa riffeistä lähtöisin. Joskus kun kansilehtiä kävin läpi niin Hetfield, Ulrich oli melkein kaikissa (paitsi kahdella ensimmäisellä jossa on Mustainen nimi useampaan otteeseen).
 
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death"
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
"It is possible to commit no mistakes and still lose. That is not a weakness. That is life."

jake styles

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pelicans
No joo eihän Hammett ihan turha ole mutta taitaa Hetfieldin kynästä olla valtaosa riffeistä lähtöisin. Joskus kun kansilehtiä kävin läpi niin Hetfield, Ulrich oli melkein kaikissa (paitsi kahdella ensimmäisellä jossa on Mustainen nimi useampaan otteeseen).
Täytyy muistaa että aina biisin viralliset krediitit ei ihan vastaa sitä mistä todellisuudessa on biisi lähtöisin. Ne biisikrediitit kun ovat melko merkittävä tulonlähde, joten niistä käydään usein verisiä tappeluita, ja jos bändissä on diktaattori tai pari niin he voivat ottaa biisin nimiinsä vaikka eivät todellisuudessa olisi tehneet juuri mitään sen eteen.

Muistan, että mm. Sebastian Bach elämäkerrassaan valitteli kun ei aikanaan ymmärtänyt vaatia Skid Row:n debyyttilevyn biiseistä krediittejä itselleen, vaikka oli käytännössä säveltänyt ison osan laulumelodioista uusiksi edellisen laulajan jäljiltä. Noista olisi aika monta dollaria Bachillekin varmasti kuulunut.

Mitä Metallican riffeihin tulee, niin yksi parhaista eli Blackenedin riffi sattuu olemaan Jason Newstedin säveltämä. Mutta varmaan tosiaan suurin osa on Jamesilta, ja lead-melodiat sitten varmaan Kirkiltä. Ja Lars nyt ottaa joka tapauksessa jokaisesta biisistä krediitin itselleen :D
 

-Kantor-

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
No jos wah-pedaalin raiskaamisesta tykkää, itse koen sen lähinnä ärsyttäväksi. Riffithän ovat Hetfieldin käsialaa.
Tiedän kyllä enkä käsittääkseni Hetfieldin kitarointia moittinutkaan vaan rasittavia laulumaneereja. Myös wahwahin käytöstä voi olla montaa mieltä, kysy vaikka Miles Davis-vainaalta. Silti tyylitajuasteikolla Hammett pesee kaiken maailman 100-nuottia sekunnissa -tilusankarit heittämällä.
 

Eddie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät & kaikki karsintasarjat
Minä menen Megadethillä, olkoon sitten kuin mulkku (Mustaine) tahansa. Mustainella lienee aikamoinen rooli myös Metallican lentoon saattamisessa. Ja kyllä Mr. Riff, jos sellainen on, on Mr. Mustaine. Kuuntelematta paskaa osaston edustajille väitän, että tapporiffejä (kuten myös biisejä) löytyy läjäpäin myös 2000-luvun tuotannosta. Eihän Megadeth tietystikään rässibändi ole sitten Rustin ollut, mutta kuka sitä kaahausta jaksaa koko aikaa. Ja parasta Mustainen rässissä on se, että melodiat ovat aina isossa osassa. Kuka tahansa osaa rässätä sitä perusträssiä ja karjua jotain päälle. Endgame ja Dystopia uudemmista ovat aika rässisiä levyjä ja ainakin omaan makuun helv. hyviä. Myös System Has Failediltä ja United Abominationilta löytyy aika klassista Megadethiä. Mikä sitten on klassista Megadethiä..

Ja myönnettäköön, että en ole isoissa annoksissa Slayer/Testament/Kreator tyyppisen musiikin ystävä. Kaikkia näitä voi tietysti kuunnella, mutta aika puuduttavaksi käy pidemmän päälle.
 
Kimmo Rannisto: Olemme tutkineet asiaa ja kysyneet jääkiekkoväeltä ja kukaan ei sanonut, että he haluavat nähdä suosikkijoukkueensa liigakarsinnoissa

godspeed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Toiselta planeetalta
Heitän pienenä tärppinä Celtic Frostin 2006 albumin Monotheist. Toki bändi teki kasarilla myös musaa ja toimi esikuvana monellekin metallibändille, mutta jumalauta mikä levy tämä on. JUMALATTOMAN RASKAS JA GROOVAA KUIN HIRVI LIIKENNEVALOISSA. SAATANA!

Ihan helvetinmoinen harmi, että poppoon tiet erkani heti tämän comebackin jälkeen.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy