Jo nuo kaksi ovat ainoat Kreatorisi niin en ihmettele. Bändin kiistattomat helmet ovat kuitenkin siellä alkupäässä, Endless Pain - Pleasure to Kill - Terrible Certainty - Extreme Aggression - Coma of Souls. Boldattuna omat suosikkini. Näistä on muuten kaikista suht tuoreet remasteroinnit olemassa, mikäli OG perunakellarisoundi ei nappaa. Uudemmista levyistä olen samaa mieltä, pari ok viisua, muuten tasapaksua. Sattumalta Destructioniin en ole koskaan saanut otetta.
Se perunakellarisoundi on juurikin pitkälti ongelmana, jos pitää lähteä tutustumaan aiemmin tuntemattomaan 80-luvun raskaamman metallin albumiin. Destructionin kohdallakin Thrash Anthems -kokoelmat, joilla vanhat klassikot on nauhoitettu uudestaan nykypäivän tuotannolla, ovat juuri sitä millä minut saa innostumaan. Tiedostan totta kai, että jos taasen joku on kuunnellut niitä alkuperäisiä levyjä vuosikymmenien ajan, niin tällaiset uudelleennauhoittelut tuntuvat pyhäinhäväistykseltä. Varmasti olisi vähän hankala suhtautua johonkin nykypäivän soundeilla nauhoitettuun ...And Justice for Alliinkin itsellä, vaikka alkuperäisessä on kuinka kolkot ja bassottomat soundit; ne soundit ovat kuitenkin erittäin rakkaat itselle ja ovat sitten "ainoat oikeat".
Otetaan yksi Destruction esimerkki:
Tutustuin The Ritual -biisiin tämän 2017 vuoden version välityksellä. Iski varsin kovasti. Munakkaat soundit, kovia riffejä ja Schmierin laulutyyli on mukavan pirullinen.
Sitten joskus päädyin kuuntelemaan tätä alkuperäistä. Vähän on kuppaista tuotantoa ja mitä helvettiä tässä tapahtuu rummuissa? Ei olisi ehkä ihan yhtä suurta vaikutusta tehnyt tämä yhtye, jos olisin näitä alkuperäisiä aluksi kuunnellut. Toki joo, tiedostan hyvin, että toisille tuo uusioversio on lähtökohtaisestikin liian muovinen ja ylituotettu ja alkuperäinen taasen on nerokasta ja orgaanista.
Kreatorin kohdalla olen toki ollut tietoinen, että ne klassikot löytyvät tämänkin bändin kohdalla sieltä alkupäästä. Ei ole vain oikein innostunut kuuntelemaan mitään sieltä, kun jotain bändin livejäkin katsellessa entuudestaan tuntemattomat biisit eivät ole aiheuttaneet minkäänlaisia tuntemuksia. Mitä nyt vähän YouTube-tarjontaa kuuntelin pikaisesti, niin ainakin Extreme Aggressionin remasterissa tuntuisi olevan toimivat soundit, eli tuossa on ainakin levy johon voisi yrittää tutustua. Pleasure to Kill taasen oli jo ensivaikutelman perusteella aika sekavaa menoa ja Petrozzan vokaalinen anti ei oikein vakuuttanut. Täytyy kyllä tuosta mainita, että ei se miehen ilmaisu meinaa vakuuttaa Enemy of Godillakaan; jotenkin hyvin laiskan oloista tulkintaa. Gods Of Violencella sentään on ärhäkämmän oloista tunnetta pelissä ja tuo kaverin korppimainen raakuminen nyt on kivan omaleimaista.
En millään haluaisi olla se ennen oli paremmin -kaveri, mutta harva vanha alan bändi on ihan timanttia tuonut ulos 2000-luvulla.
Exoduksen 2000-luvun tuotanto peittoaa bändin aiemmat tekemiset minun kirjoissani. Joo, onhan siellä toki Bonded by Blood, mutta kun Baloffin laulu ei maistu sitten yhtään, niin kiitos Jeesukselle, että bändi nauhoitti levyn uudestaan Dukesin kanssa. Megadethin Rust in Peace on yksi parhaista albumeista koskaan minun kirjoissani ja Peace Sells... But Who's Buying? on klassikko, mutta muuten 2000/2010-luvun tuotantonsa haastaa vanhemmat vähintään tasaväkisesti.
