Menee todella syvän filosofian puolelle, mutta itse olen vakuuttunut että meillä jokaisella on elämässä tarkkaan mietitty käsikirjoitus, ja sen mukaan on mentävä - halusit sitten tai et. Ja jopa niin että todellakin täällä ollaan vaan käymässä, oppimassa tietyt asiat, ja sitten seuraavassa elämässä jatketaan joillain ihan muilla asioilla, ja niin edespäin. Mitä pidempään olen elämää seurannut, sitä selvemmäksi on käynyt että kaikki tässä maailmassa tapahtuu kontrolloidusti, suunnitelman mukaan, kaikki on etukäteen mietittyä. Sinä toki elät sitä elämää siinä kaiken keskellä oman "vapaan" tahtosi mukaan, mutta reunaehdot tulee pelin laatijoilta. Ihmiset joita tapaat elämäsi aikana ovat valinneet / valikoituneet siihen rooliin, ja kuka tietää ehkä olette hengailleet samassa pelissä jo edellisillä kierroksilla.
Tästä suunnitelmallisuudesta on seurauksena se että tietyt elämänvaiheet tuntuvat kestämättömän pitkiltä ja tylsiltä, yrität vuosikausia päästä ulos tästä mainutusta oravanpyörästä -tuloksetta. Voit sen vapaan tahtosi puitteissa viritellä kaikenlaista, mutta loppupeleissä mikään ei varsinaisesti muutu, ja mikään todella radikaali muutos ei onnistu. Sitten eräänä päivänä, täysin puskista, ilman että edes tajusit sitä pyytää, käynnistyy seuraava vaihe opinnoissasi. Ja sitten taas vähän aikaa tuntuu mukavalta kun riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja sitten taas alkaa hiipiä epätoivo, "eihän tää näin voi mennä". Ja sitten taas. Ja taas. Ja taas. Oravanpyörä pyörii.
Tästä myöskin johtuu ettei kukaan välty vastoinkäymisiltä, sillä ne tuntuvat olevan kaikkein toimivin opetuksen väline. Kuinka usein kuuleekaan lauseita tyyliin "miks just mulle koko ajan käy näin" ja "koko ajan vaan tulee katastrofi toisensa perään" ja "milloin nää vastoinkäymiset loppuu", jnejne. Sitten tottakai on myöskin niitä joilla tuntuu menevän koko ajan aivan loistavasti, jotka mielellään kertovatkin siitä, mutta heillä onkin sitten vaan erilaiset vastoinkäymiset / haasteet. Mutta usemmiten lähinnä suuri suu ja heikko itsetunto.
Mikä on auttanut itseäni jaksamaan elämässä, on sen sisäistäminen että elämä ei ole ainutkertaista, eikä varsinaisesti edes todellista. Tämä on vaan yhtä suurta teatteria, eikä sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti tai liian vakavasti. Tunteita kannattaa käyttää ja näyttää, niistä täällä ymmärtääkseni kuuluukin nauttia. Ja jos nyt sitten käy niin että elämän tarkoitus oli juosta samassa oravanpyörässä koko elämä, niin senkin voi hyvillä mielin hyväksyä, seuraavassa elämässä / simulaatiossa on sitten toivottavasti enemmän äksöniä. Tai ehkä edellisessä oli liiankin kanssa, ja nyt tekee hyvää kerätä voimia.
Itsemurhasta en ole varma, mutta luulen että se on vapaan tahdon piiriin kuuluva poistumistie, jota ei kuitenkaan ole suotavaa käyttää, se nimittäin "pilaa" kaiken. Joten en suosittelisi sitä kenellekään.
Omia menneitä elämiä pystyy myös pätkittäin muistamaan, kun on sopivassa mielentilassa ja paikassa. Sekin taas auttaa ymmärtämään tiettyjä luonteenpiirteitä, tottumuksia ja mielihaluja itsessään. Sitä kautta itsekin sain selvyyden mm. miksi itse aikoinaan pikkupoikana halusin ihan välttämättä että ajetaan 600km Berliiniin, kun sattumalta näin kyltin jossa luki "Berlin". Ja sitten siellä ollessa olin ihan varma että sillä aukiolla piti olla semmoinen korkea patsas. Mikä oli ollutkin totta vuoteen 1938 saakka.
Ettäjoo. Oravanpyörä pyörii, nauttikaa kyydistä!
Tästä suunnitelmallisuudesta on seurauksena se että tietyt elämänvaiheet tuntuvat kestämättömän pitkiltä ja tylsiltä, yrität vuosikausia päästä ulos tästä mainutusta oravanpyörästä -tuloksetta. Voit sen vapaan tahtosi puitteissa viritellä kaikenlaista, mutta loppupeleissä mikään ei varsinaisesti muutu, ja mikään todella radikaali muutos ei onnistu. Sitten eräänä päivänä, täysin puskista, ilman että edes tajusit sitä pyytää, käynnistyy seuraava vaihe opinnoissasi. Ja sitten taas vähän aikaa tuntuu mukavalta kun riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja sitten taas alkaa hiipiä epätoivo, "eihän tää näin voi mennä". Ja sitten taas. Ja taas. Ja taas. Oravanpyörä pyörii.
Tästä myöskin johtuu ettei kukaan välty vastoinkäymisiltä, sillä ne tuntuvat olevan kaikkein toimivin opetuksen väline. Kuinka usein kuuleekaan lauseita tyyliin "miks just mulle koko ajan käy näin" ja "koko ajan vaan tulee katastrofi toisensa perään" ja "milloin nää vastoinkäymiset loppuu", jnejne. Sitten tottakai on myöskin niitä joilla tuntuu menevän koko ajan aivan loistavasti, jotka mielellään kertovatkin siitä, mutta heillä onkin sitten vaan erilaiset vastoinkäymiset / haasteet. Mutta usemmiten lähinnä suuri suu ja heikko itsetunto.
Mikä on auttanut itseäni jaksamaan elämässä, on sen sisäistäminen että elämä ei ole ainutkertaista, eikä varsinaisesti edes todellista. Tämä on vaan yhtä suurta teatteria, eikä sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti tai liian vakavasti. Tunteita kannattaa käyttää ja näyttää, niistä täällä ymmärtääkseni kuuluukin nauttia. Ja jos nyt sitten käy niin että elämän tarkoitus oli juosta samassa oravanpyörässä koko elämä, niin senkin voi hyvillä mielin hyväksyä, seuraavassa elämässä / simulaatiossa on sitten toivottavasti enemmän äksöniä. Tai ehkä edellisessä oli liiankin kanssa, ja nyt tekee hyvää kerätä voimia.
Itsemurhasta en ole varma, mutta luulen että se on vapaan tahdon piiriin kuuluva poistumistie, jota ei kuitenkaan ole suotavaa käyttää, se nimittäin "pilaa" kaiken. Joten en suosittelisi sitä kenellekään.
Omia menneitä elämiä pystyy myös pätkittäin muistamaan, kun on sopivassa mielentilassa ja paikassa. Sekin taas auttaa ymmärtämään tiettyjä luonteenpiirteitä, tottumuksia ja mielihaluja itsessään. Sitä kautta itsekin sain selvyyden mm. miksi itse aikoinaan pikkupoikana halusin ihan välttämättä että ajetaan 600km Berliiniin, kun sattumalta näin kyltin jossa luki "Berlin". Ja sitten siellä ollessa olin ihan varma että sillä aukiolla piti olla semmoinen korkea patsas. Mikä oli ollutkin totta vuoteen 1938 saakka.
Ettäjoo. Oravanpyörä pyörii, nauttikaa kyydistä!