Mainos

Oravanpyörä – kun elämä on yhtä ja samaa

  • 23 089
  • 94

Carlos

Jäsen
Menee todella syvän filosofian puolelle, mutta itse olen vakuuttunut että meillä jokaisella on elämässä tarkkaan mietitty käsikirjoitus, ja sen mukaan on mentävä - halusit sitten tai et. Ja jopa niin että todellakin täällä ollaan vaan käymässä, oppimassa tietyt asiat, ja sitten seuraavassa elämässä jatketaan joillain ihan muilla asioilla, ja niin edespäin. Mitä pidempään olen elämää seurannut, sitä selvemmäksi on käynyt että kaikki tässä maailmassa tapahtuu kontrolloidusti, suunnitelman mukaan, kaikki on etukäteen mietittyä. Sinä toki elät sitä elämää siinä kaiken keskellä oman "vapaan" tahtosi mukaan, mutta reunaehdot tulee pelin laatijoilta. Ihmiset joita tapaat elämäsi aikana ovat valinneet / valikoituneet siihen rooliin, ja kuka tietää ehkä olette hengailleet samassa pelissä jo edellisillä kierroksilla.

Tästä suunnitelmallisuudesta on seurauksena se että tietyt elämänvaiheet tuntuvat kestämättömän pitkiltä ja tylsiltä, yrität vuosikausia päästä ulos tästä mainutusta oravanpyörästä -tuloksetta. Voit sen vapaan tahtosi puitteissa viritellä kaikenlaista, mutta loppupeleissä mikään ei varsinaisesti muutu, ja mikään todella radikaali muutos ei onnistu. Sitten eräänä päivänä, täysin puskista, ilman että edes tajusit sitä pyytää, käynnistyy seuraava vaihe opinnoissasi. Ja sitten taas vähän aikaa tuntuu mukavalta kun riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja sitten taas alkaa hiipiä epätoivo, "eihän tää näin voi mennä". Ja sitten taas. Ja taas. Ja taas. Oravanpyörä pyörii.

Tästä myöskin johtuu ettei kukaan välty vastoinkäymisiltä, sillä ne tuntuvat olevan kaikkein toimivin opetuksen väline. Kuinka usein kuuleekaan lauseita tyyliin "miks just mulle koko ajan käy näin" ja "koko ajan vaan tulee katastrofi toisensa perään" ja "milloin nää vastoinkäymiset loppuu", jnejne. Sitten tottakai on myöskin niitä joilla tuntuu menevän koko ajan aivan loistavasti, jotka mielellään kertovatkin siitä, mutta heillä onkin sitten vaan erilaiset vastoinkäymiset / haasteet. Mutta usemmiten lähinnä suuri suu ja heikko itsetunto.

Mikä on auttanut itseäni jaksamaan elämässä, on sen sisäistäminen että elämä ei ole ainutkertaista, eikä varsinaisesti edes todellista. Tämä on vaan yhtä suurta teatteria, eikä sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti tai liian vakavasti. Tunteita kannattaa käyttää ja näyttää, niistä täällä ymmärtääkseni kuuluukin nauttia. Ja jos nyt sitten käy niin että elämän tarkoitus oli juosta samassa oravanpyörässä koko elämä, niin senkin voi hyvillä mielin hyväksyä, seuraavassa elämässä / simulaatiossa on sitten toivottavasti enemmän äksöniä. Tai ehkä edellisessä oli liiankin kanssa, ja nyt tekee hyvää kerätä voimia.

Itsemurhasta en ole varma, mutta luulen että se on vapaan tahdon piiriin kuuluva poistumistie, jota ei kuitenkaan ole suotavaa käyttää, se nimittäin "pilaa" kaiken. Joten en suosittelisi sitä kenellekään.

Omia menneitä elämiä pystyy myös pätkittäin muistamaan, kun on sopivassa mielentilassa ja paikassa. Sekin taas auttaa ymmärtämään tiettyjä luonteenpiirteitä, tottumuksia ja mielihaluja itsessään. Sitä kautta itsekin sain selvyyden mm. miksi itse aikoinaan pikkupoikana halusin ihan välttämättä että ajetaan 600km Berliiniin, kun sattumalta näin kyltin jossa luki "Berlin". Ja sitten siellä ollessa olin ihan varma että sillä aukiolla piti olla semmoinen korkea patsas. Mikä oli ollutkin totta vuoteen 1938 saakka.

Ettäjoo. Oravanpyörä pyörii, nauttikaa kyydistä!
 

MPN

Jäsen
Suosikkijoukkue
Johtaja Virran Dream Team
Tästä myöskin johtuu ettei kukaan välty vastoinkäymisiltä, sillä ne tuntuvat olevan kaikkein toimivin opetuksen väline. Kuinka usein kuuleekaan lauseita tyyliin "miks just mulle koko ajan käy näin" ja "koko ajan vaan tulee katastrofi toisensa perään" ja "milloin nää vastoinkäymiset loppuu", jnejne. Sitten tottakai on myöskin niitä joilla tuntuu menevän koko ajan aivan loistavasti, jotka mielellään kertovatkin siitä, mutta heillä onkin sitten vaan erilaiset vastoinkäymiset / haasteet. Mutta usemmiten lähinnä suuri suu ja heikko itsetunto.
Pääasiassa ihmiset ketkä tuolla tavalla valittavat tekevät vain huonoja valintoja toisen perään. Joko tietoisesti tai tiedostamatta asioita. Ostetaan jotain kun halvalla saadaan, perehtymättä syihin miksi juuri se on halvempi kuin toinen. Näin esimerkiksi. Tai sitten esimerkiksi erään naispuolisen tutun valittamista kun ei koskaan löydä hyvää miestä. Onko se mikään vitun ihme kun etsii jatkuvasti jotain juoppoja, narkkareita ja muita elämäntapa-luusereita, jotka "kaipaavat vain rakastavaa ja ymmärtäväistä naista". Yksi hyvä mies hänellä olikin, mutta meni pettämään ja suhde kariutui siihen. Tai sitten ostetaan jatkuvasti jotain tyyppivialliseksi tiedettyjä autoja ja valitetaan kun ne aina hajoavat (miksiköhän ovat halvempia kuin muut vastaavat?). Joku sitten hakee jatkuvasti uutta työtä kun "hänen kykyjään ei arvosteta nykyisessä työssä", työpaikkoja saattaa olla 20kpl, mutta selitys aina sama. Tai sitten haetaan huomattavasti nuorempaa/vanhempaa miestä/naista ja valitetaan sitten kun menovaiheet eivät kohtaakkaan.

Pääasiassa ne kenellä menee hyvin, ovat itse tehneet elämänsä helpoksi. Ja toisinpäin, eli ne kenellä menee huonosti, ovat itse aiheuttaneet usein sen. Tietysti poikkeuksia löytyy ja kohta joku tulee huutamaan kun rattijuoppo tappoi hänen perheensä, työpaikka myytiin ulkomaille ja hänellä on 6kk elinaikaa. Mutta se ei silti kumoa sitä että valtaosassa tapauksissa elämän laatu on itse aiheutettua. On sitten lukenut väärän koulutuksen (poronhoitaja Helsingissä) tai työpaikkoja ei vain yksinkertaisesti ole. Joku filosofi huuteli jonkun ajatuksen puolesta, eli ajattele kerran päivässä tavoitteitasi ja mitä haluat, pikkuhiljaa alat alitajuntaisesti pyrkiä siihen. Tästä en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta eipä tuossa mitään menetekkään.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Suoranaisestihan tämä ei tähän oravanpyörä ajatteluun liity, mutta elämänlaatu on hyvin pitkälti kiinni siitä omasta asenteesta ja miten näkee asiat. Kykeneekö hyväksymään tämän läsnäolevan hetken ja olemaan kiitollinen siitä mitä on, sen sijaan että jatkuvasti pyörittää päässään sitä rallia että mitä minulta puuttuu?

Minusta meillä kaikilla ihmisillä on onnellisuuteen jo enemmän kuin tarpeeksi meissä itsessämme jo sisällä. Tässä itseäni on auttanut asioita näkemään näin esimerkiksi nämä kuolemansairaat ihmiset. He tietävät kuolevansa, mutta silti löytävät elämäänsä sellaista syvää rauhaa ja tyyneyttä. Kiitollisuutta ja onnellisuuttakin. Kyse on vain siitä että hyväksytkö sinä sen mikä on, vai laitatko hanttiin? Ihmisen kärsimys syntyy vastustamisesta. Itse koen että tuosta omasta kuolevaisuudestaan on hyvä muistuttaa itseään. Sieltä löytyy se ymmärrys että tästä maallisesta vaelluksesta kannattaa nauttia joka päivä ja onnellisuus kliseisesti sanottuna tosiaan löytyy niistä pienistä asioista. Eikä tarvitse ottaa tätä elämää niin julmetun vakavasti. :)

Nämä on näitä henkimaailman hommia.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Alkuun tukeva peukku edellisen sivun @Trenchtown in viestille. Elämän kypsyttämää tekstiä, kuten on ollut muutamilla muillakin tässä ketjussa, vaan jäi nyt erityisesti tuo mieleen.

Mulla on oma oravanpyöräni, jonka haluan pitää sopivassa vauhdissa. Arki luo sopivat puitteet, joissa toimia, joten enpä valita. Perhe, duuni, opinnot, harrastukset, siinä se aika menee juuri nyt. Enkä oikeastaan valita, kun ei ole valittamista. Olen opetellut ottamaan arjen keskellä breikkejä ja kliseisesti elämään hetkessä. Siis oikeasti - keskityn opintoihin silloin kun sitä vaaditaan, sama duuneissa ja vaikkapa lasten harrastuksissa, pyrin olemaan läsnä siinä tilanteessa, enkä miettimään koko ajan aikaa, jolloin olen valmistunut tai lapset ovat isompia tai mulla on isommat tulot tai... Eli aikalailla samaa, mitä täällä on jo toisteltu, vaan toimiihan se. Nyt on aika, jolloin keskityn perheeseeni, koska lapset ovat kerran tämän ikäisiä tai vaimoni tarvitsee juuri nyt huomiota, eikä sitten joskus. Minä treenaan juuri nyt, koska vanhenen koko ajan. Nyt voi aloittaa rumpujen soiton, nyt voi käydä kaverin kanssa oluella jne. Tietysti 24 tuntia asettaa myös jotain raameja, mutta aika paljon sitä saa tehtyä, kun vain tekee eikä vikise. Ja taito on myös osata jättää tekemättä. Tavoitteita pitää olla, muttei niihin kannata hirttäytyä.

Vajaa kymmenen vuotta sitten olin hiukan pihalla, kun oli ajatukset tulevan suhteen hukassa, mutta jonkinmoinen raami luotu jo vakityön, perheen ja omakotitalon muodossa. Sitten pistettiin kämppä myyntiin ja muutettiin vuodeksi muualle. Ei se varsinaisesti mikään retki omaan sieluun ollut, mutta sen jälkeen alkoi prosessi, jossa olen kokenut vahvasti sen, että ihan tämä perusarki on elämisen arvoista, ainutkertaista elämää. Pääasiassa hienoa, joskus raskasta, mutta kaikkineen elämänarvoista. Minä, vaimo, lapset. Harrastukset, duuni, opinnot. Itsensä toteuttamista ja vastuuntuntoa. Kellä se on minkäkinlainen kuvio, mulla tuollainen.

Joskus tulee tietysti mieleen se, mitä kaikkea olisi voinut tehdä toisin, jos olisi kelannut asioita jo nuorena toisesta vinkkelistä, eikä edennyt jossain määrin muiden piirtämää reittiä pitkin. En halua jäädä menneeseen kiinni, mutta haluan kyllä oppia niistä virheistä ja toisaalta antaa omille muksuille puitteet, joissa voivat valita aidosti niitä juttuja, joihin on intohimoa. Vituttaahan se maksaa laskuja pienistä tuloista ja ajella persu-Audilla, kun tuttava ajaa ohi 500-sarjan bemulla. Vaan sitten taas, perustarpeet on kunnossa, terveyttä riittää ja muutenkin kokemuksia eri asioista kykenemme hommaamaan pienemmälläkin budjetilla. Aika turhaa märehtiä vanhoja juttuja, kun olisi elämä elettävänä, ja lopulta tässä merkkaa eniten se, mitä teen nyt, eikä se, mitä tein joskus parikymppisenä.

Kuitenkin Jatkoajan Aikuisena kouluun -ketjussa minut palautettiin tehokkaasti maanpinnalle ja iskettiin maailman reaaliteetit armotta päin kasvoja. Kärjistettynä viesti siellä oli että on hyvä kouluttautua jotta pääsee hyväpalkkaisiin töihin jotta voi olla onnellinen. Siinä vaiheessa sitä alkoi miettiä että onko kykyni katsoa tulevaisuuteen todellakin näin puutteellista ja olenko epänormaalilla tavalla vähään tyytyväinen.
Eipä siellä nyt erityisesti lytätty sinua, vaan lähinnä kehotettiin hiukan pidemmälle katsomaan. Mitä pikaisesti selailin, kukaan ei väittänyt koulutuksen ja rahan tuovan onnea, minä kaikkein vähiten, koska itsekin olen pienituloinen ja vielä jonkin aikaa vaillä muodollista pätevyyttä, mutta pointti monella oli siinä, että aika pienellä satsauksella saisit ammattitutkinnon tassuusi. Mutta ei siitä sen enempää tässä ketjussa, hyvä ketju tuo linkkaamasi vaikka siihen pähkäilyyn. Ja hyvä ketju muutenkin.
 
Suosikkijoukkue
Reilu peli ja Putinin vastaisuus
Suoranaisestihan tämä ei tähän oravanpyörä ajatteluun liity, mutta elämänlaatu on hyvin pitkälti kiinni siitä omasta asenteesta ja miten näkee asiat. Kykeneekö hyväksymään tämän läsnäolevan hetken ja olemaan kiitollinen siitä mitä on, sen sijaan että jatkuvasti pyörittää päässään sitä rallia että mitä minulta puuttuu?

Minusta meillä kaikilla ihmisillä on onnellisuuteen jo enemmän kuin tarpeeksi meissä itsessämme jo sisällä. Tässä itseäni on auttanut asioita näkemään näin esimerkiksi nämä kuolemansairaat ihmiset. He tietävät kuolevansa, mutta silti löytävät elämäänsä sellaista syvää rauhaa ja tyyneyttä. Kiitollisuutta ja onnellisuuttakin. Kyse on vain siitä että hyväksytkö sinä sen mikä on, vai laitatko hanttiin? Ihmisen kärsimys syntyy vastustamisesta. Itse koen että tuosta omasta kuolevaisuudestaan on hyvä muistuttaa itseään. Sieltä löytyy se ymmärrys että tästä maallisesta vaelluksesta kannattaa nauttia joka päivä ja onnellisuus kliseisesti sanottuna tosiaan löytyy niistä pienistä asioista. Eikä tarvitse ottaa tätä elämää niin julmetun vakavasti. :)

Nämä on näitä henkimaailman hommia.

Allekirjoitan täysin tuon "hanttiin laittamisen" joskin itse kutsun sitä nimellä "haaveilu". Nyt juuri elän sellaista elämänvaihetta, jossa tietoisesti pyrin eroon kaikista "haaveista". Ne "haaveet" eivät ole olleet mitään kalliita. Olenpa vaan haaveillut sattumista, jotka eivät ole pelkästään minun omissa käsissäni. Siis minun, ei esimerkiksi osittainkaan vaimon käsissä.

En silti koe olevani kyyninen tai jotain. Nautin hetkistä ja monenlaisista hyvistä jutuista. Esim. tänään juttelin uimahallissa miellyttävän, minulle tuntemattoman miehen kanssa lyhyestä, kunnioittavasta kohtaamisesta. Vähän juttelua, korrektisti, ymmärtävästi, vertaisesti. Thats it. Päivän paras hetki, ja sellaisesta en voinut edes haaveilla aamulla.

Eilen saimme tietää, että se hetki jolloin kirurgin tarkasti rakennettu, kodiksi tarkoitettu "juuri oikeanlainen" asunto menee myyntiin. Ei ole pakko, mutta kuuluu juuri tähän "haaveet kaatuu" projektiin mitä merkittävimmällä tavalla. Oravanpyörä on henkinen tila jos mikä. Jos yrittää pitää kaikesta kiinni, niin loppuu kädet, jalat, hännät, hampaat.
 

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Raha ei tee onnelliseksi mutta olisi kiva yrittää. Sinällään haaveilu lottovoitosta tai isosta omaisuudesta on sitä kun toivotaan ettei tarvitse stressata arjesta. Harvoilla raha on päämääränä elämässä, mutta se mitä sillä saa sitäkin vahvemmin.
 

Siivu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Habs, Ilves
Minusta meillä kaikilla ihmisillä on onnellisuuteen jo enemmän kuin tarpeeksi meissä itsessämme jo sisällä. Tässä itseäni on auttanut asioita näkemään näin esimerkiksi nämä kuolemansairaat ihmiset. He tietävät kuolevansa, mutta silti löytävät elämäänsä sellaista syvää rauhaa ja tyyneyttä. Kiitollisuutta ja onnellisuuttakin. Kyse on vain siitä että hyväksytkö sinä sen mikä on, vai laitatko hanttiin? Ihmisen kärsimys syntyy vastustamisesta. Itse koen että tuosta omasta kuolevaisuudestaan on hyvä muistuttaa itseään. Sieltä löytyy se ymmärrys että tästä maallisesta vaelluksesta kannattaa nauttia joka päivä ja onnellisuus kliseisesti sanottuna tosiaan löytyy niistä pienistä asioista. Eikä tarvitse ottaa tätä elämää niin julmetun vakavasti.

Tässä on tiivistettynä oma käsitykseni hyvästä elämästä niin hienosti, etten osaisi paremmin laittaa. Kaikessa, korjaan lähes kaikessa, kyse on lopulta siitä oletko itse onnellinen itsesi kanssa, millainen sitten oletkaan. Tietyt asiat voivat mennä oman itsen edelle, mutta niitä ei kenelläkään voi olla liian monta, eivätkä ne toisaalta saa olla sellaisia, että ne täysin estäisivät tekemästä sitä, mistä itse eniten nauttii.

Vielä tuohon aiempaan vuodatukseeni viitaten, tätä Aatun kuvaamaa suhtautumista elämään olen yrittänyt loputtomasti tuputtaa myös vaimolleni, mutta ilmeisesti on vaan niin, että joillekin ihmisille eläminen hetkessä ja ylipäänsä nauttiminen elämästä sekä mitättömien murheiden ravistaminen olkapäiltä on täysin mahdotonta. Sitä on vaan kovasti itse elävänä ihmisenä aivan mahdoton hahmottaa.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Minulle asiat ovat tänä päivänä tärkeysjärjestyksessä lapset, minä itse, vaimo ja kaikki muu.
En ota kantaa millään tavalla sinun tilanteeseesi, koska en sitä tippaakaan tunne, vaan vain kimmokkeen tästä pätkästä kirjoittelen.

Minä olen nämä elämän tärkeät ihmiset ajatellut jo jonkin aikaa siten, että tärkein olen minä. En siis siinä mielessä, että häikäilemättömästi ja aina kaikkialla ajaisin vain omaa etuani, vaan sitä, että pidän itsestäni huolta. Tällöin ajattelen myös muita. Huolenpito on sitä, että teen myös itselleni tärkeitä juttuja, enkä elä pelkästään muiden ehdoilla, olivatpa sitten puoliso, lapset tai muut läheiset saati tuntemattomat kyseessä.

Vaimo on toiseksi tärkein. En jaksa olla mustasukkainen hänen menoistaan ja mieluummin suon hänelle omaa aikaa kuin vikisen pienistä. No, tulee toki vikistyäkin, mutta pointti on siis siinä, että hoidan kotihommani tarpeen vaatiessa ja lasten menot. Sitten toki yritän huomioida joskus spesiaalistikin, enkä tarkoita mitään kynttiläillallisia välttämättä, vaan mitä nyt arjessa voi tehdä.

Lapset ovat periaatteessa pronssisijalla, vaikka ovat mulle yhtä rakkaita kuin vaimoni ja olisin valmis aika radikaaleihin tekoihin heidän puolestaan tilanteen niin vaatiessa. Tuntuu kovalta asettaa tällaista järjestystä, mutta vaimon kanssa mä kuitenkin olen elämäni suunnitellut viettää loppuun saakka, en lasten.

Ja loppujen lopuksi, jos itsestään huolehtii ja pitää parisuhteestaan huolen, takaa myös turvallisen kodin lapsilleen. Lopulta tuo kolminaisuus on aika erottamaton, vaikkakin nuo omat kokonaisuutensa siellä onkin olemassa. Mä luulen, että aika moni kriisi on lähtöisin siitä, että jokin noista palikoista ei oikein natsaa kokonaisuuteen. Ja vielä, omat palikkani tuossa kokonaisuudessa eivät ole täydellisiä, mutta suurin piirtein kohdillaan ainakin toistaiseksi. Ja toivottavasti ovat tappiin saakka.
 
Suosikkijoukkue
Rauman Lukko
Mä en koe tätä oravanpyöräelämää ollenkaan raskaaksi tai ahdistavaksi. Olen siinä onnellisessa asemassa, että mulla on läheisiä ihmisiä ympärillä ja pari todella hyvää ja rakasta ystävää. Tosin en tiedä onko tämä mun elämä niin kovin vertailukelpoista nyt kun äitiyslomalla olen toista vuotta. Mikäs täällä on sluibailessa, lapsille suklaajäätelöä aamupalaksi ja yöpuku päällä puoleenpäivään, jos huvittaa. Lapsetkin voi nakata mummolaan ja vetää kuuppa himmeeksi miehen kanssa :) En pidä puutarhanhoidosta, ei ole remonttitarvetta, en omista kesämökkiä enkä välitä ulkomaanmatkailusta. Mutta aikani saan kyllä kulumaan. Mun ystävät on myös aika kaheleita ja saavat kaikenlaisia päähänpistoja joihin on hyvä hypätä mukaan. En tiedä onko aika kullannut muistot, mutta töissä ollessa kello herättää joka aamu kuudelta ja auton skrapaamisen ja lumilapion kautta työmaalle. Ihan fine, tykkään työstäni.
 

Siivu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Habs, Ilves
Minä olen nämä elämän tärkeät ihmiset ajatellut jo jonkin aikaa siten, että tärkein olen minä. En siis siinä mielessä, että häikäilemättömästi ja aina kaikkialla ajaisin vain omaa etuani, vaan sitä, että pidän itsestäni huolta. Tällöin ajattelen myös muita. Huolenpito on sitä, että teen myös itselleni tärkeitä juttuja, enkä elä pelkästään muiden ehdoilla, olivatpa sitten puoliso, lapset tai muut läheiset saati tuntemattomat kyseessä.

Vaimo on toiseksi tärkein. En jaksa olla mustasukkainen hänen menoistaan ja mieluummin suon hänelle omaa aikaa kuin vikisen pienistä. No, tulee toki vikistyäkin, mutta pointti on siis siinä, että hoidan kotihommani tarpeen vaatiessa ja lasten menot. Sitten toki yritän huomioida joskus spesiaalistikin, enkä tarkoita mitään kynttiläillallisia välttämättä, vaan mitä nyt arjessa voi tehdä.

Lapset ovat periaatteessa pronssisijalla, vaikka ovat mulle yhtä rakkaita kuin vaimoni ja olisin valmis aika radikaaleihin tekoihin heidän puolestaan tilanteen niin vaatiessa. Tuntuu kovalta asettaa tällaista järjestystä, mutta vaimon kanssa mä kuitenkin olen elämäni suunnitellut viettää loppuun saakka, en lasten.

Ymmärrän pointtisi täysin. Vain elämäänsä tyytyväinen ihminen voi tehdä myös ympärillään olevat ihmiset tyytyväisiksi. Koen kuitenkin, että tämä prioriteettijärjestys on täysin riippuvainen elämäntilanteesta. Jos tyytyväisyys omaan elämään ja yritys levittää hyvää mieltä ympärilleen ei tee lähipiiriä onnelliseksi, ollaan aika ikävässä pattitilanteessa.

Asian voi kääntää niinkin päin, että olisi valmis uhraamaan oman onnellisuuteni, jos se vastaavasti takaisi lapsille onnellisen lapsuuden. Näillä kun ei vielä pitkään aikaan ole älliä tai omia kykyjä sitä itselleen tuottaa. Aikuisella ihmisellä taas pitäisi nämä keinot olla, viimeistään apua hakemalla. Apua pitää vaan tavalla tai toisella osata ja ymmärtää hakea, elleivät solmut muuten aukea. Siksi vaimolle pronssia.

Ja loppujen lopuksi, jos itsestään huolehtii ja pitää parisuhteestaan huolen, takaa myös turvallisen kodin lapsilleen. Lopulta tuo kolminaisuus on aika erottamaton, vaikkakin nuo omat kokonaisuutensa siellä onkin olemassa. Mä luulen, että aika moni kriisi on lähtöisin siitä, että jokin noista palikoista ei oikein natsaa kokonaisuuteen. Ja vielä, omat palikkani tuossa kokonaisuudessa eivät ole täydellisiä, mutta suurin piirtein kohdillaan ainakin toistaiseksi. Ja toivottavasti ovat tappiin saakka.

Tässä on suuri viisaus ja villakoiran ydin. En toki halua omaa elämääni ruotia täällä kovin tarkasti, mutta olen tismalleen samaa mieltä tuon kolminaisuuden tärkeydestä. Vastaavasti se, että jokin / jotkut palikoista eivät kohtaa, alkaa ikävän helposti nakertaa kolminaisuutta sisäpuolelta, joka helposti johtaa siihen, että kaikki kärsivät omalla tavallaan, joka taas ruokkii kierrettä aina vaan edelleen.

Olen aina ollut vilpittömästi sitä mieltä, että mikä tahansa ongelma parisuhteessa tai perhe-elämässä on korjattavissa, kunhan kaikki yrittävät riittävästi. Valitettavasti hiljalleen alkaa aina vaan vahvemmin näyttää siltä, että joudun ehkä muuttamaan mielipidettäni. Toivottavasti en kuitenkaan.
 

Prof. Puck

Jäsen
Suosikkijoukkue
***HIFK*** & Norristolainen
Tätä on tullut mietittyä aika paljonkin ja jo pidemmän aikaa. Mikään ei ole varsinaisesti vialla... on erittäin mielekäs työ joka tarjoaa haasteita ja vaihtelua, palkka on kohdillaan ja pääsen työni kautta tapaamaan ja näkemään ihmisiä ja paikkoja, joista iso osa ihmisistä pystyy vain haaveilemaan. Elämässä ja parisuhteessa kaikki muukin hyvin, mutta silti tuntuu, että jokin puuttuu. En tarkalleen tiedä onko se sitä, että olen tehnyt vuosikausia hommia tähän pisteeseen päästäkseni ja nyt kun sen on saavuttanut, tekisi mieli, ei pelkästään kääntää uusi sivu kirjasta, vaan napata kokonaan uusi kirja? Tai no ei kokonaan uutta kirjaa... puolisoa en haluaisi vaihtaa, enkä kavereita enkä harrastuksia... mutta jotain uutta, joka tarjoaisi enemmän aikaa myös omiin juttuihin.

Elän moniin verrattuna varsin yltäkylläistä elämää, joten tietynlainen kultainen häkki on tullut matkan varrella itselle rakennettua, ja tunnistan siitä näkövinkkelistä itseni mitä jotkut kanssakirjoittajat ovat edellä maininneet. Taloudellinen toimeentulo ei tuntuisi mielekkältä, jos tulotaso tippuisi vaikkapa kolmen tonnin nettoon kuukaudessa. Samalla tiedostan, että se on paskapuhetta ja paljon vähemmälläkin kyllä pärjää. Tämä yltäkylläisen elämän hamuaminen on myös siinä mielessä ristiriitaista, etten kuitenkaan miellä itseäni materialistiksi... en varsinaisesti hamstraa tavaroita (joku saattaisi kutsua kotiani spartalaiseksi, toiset tyylikkään minimalistiseksi, heh ja ylipäätään kaikissa hankinnoissani käyn aina saman ajatteluprosessin läpi... tarvitsenko oikeasti tätä, pidänkö tästä ihan oikeasti niin paljon, että tulen sitä käyttämään ja miten tavara on tuotettu... tällä tapaa jää tavaraa aika paljon kaupan hyllylle), Mutta taas toisaalta sekin on totta, että laatu ja harrastukset (ne joihin minulla raha palaa) maksavat.

Tyhjän päälle hyppääminen ei niinkään pelota koska olen muuttanut elämän suuntaa jo niin monta kertaa, että osaan luottaa siihen, että vanhan taakseen jättäessä uusia mahdollisuuksia avautuu samaan tahtiin. Mutta en myöskään näe siinä paljoa järkeä, että jättäisin homman kesken nyt, kun vielä joitakin vuosia hommia puskemalla saan taloudellisen tilanteen sillä tavalla turvattua, että toimeen tulee vamasti. Ei mitään ökyelämää ja nykyisestäkin elämäntyylistä pitäisi tinkiä, mutta kuitenkin siten, että jokaista euroa, tai edes satasia, ei tarvitse kuun lopuksi laskea tai venyttää.

Toimettomaksi en kykene, joten varmasti paljon erilaisia (omia) projekteja olisi vireillä nopeammin kuin kissa aivastaa, joten sekin hiukan hillitsee tätä oravanpyörästä hyppäämisen intoa. Tekisinkö elämästäni kuitenkin vaan toisella - eikä välttämällä edes paremmalla - tapaa kiireistä ja vaikeampaa? Olen aikanaan pyörittänyt omaa businestä kolmisen vuotta, joten tiedän kyllä mitä myös se arki on, plussineen ja miinuksineen. Toisaalta olisi hieno tunne, kun aamusta ei olisi tulenpalava kiire minnekään, työvuori ei kaatuisi niskaan lomalle lähtiessä tai sieltä palatessa ja normaalin työpäivän pituus ei tarvitsisi olla 10+ tuntia. Osaisin myös arvostaa sitä, että, deadlinet eivät kummittelisi aamuyön tunteina unta pilaamassa ja ylipäätään aikaa löytyisi enemmän harrastuksille ja läheisille.

Sen verran ajatustyö on omalla kohdallani jo mennyt konkretian puolelle, että olen aika tarkkaan laskenut millä summalla oravanpyörästä voisin pois hypätä. Näin vielä suht nuorena (en toki jatkoajan pastalla..) ja hyvävoimaisena virtaa riittää sen verran, että ns. omista projekteista saisin varmaan kohtuullisen helposti kotiututettua 30-50 tuhatta euroa vuodessa noin 6-8kk työpanoksella. Siihen päälle ei ihan älyttömiä sijoituspääomaa edes tarvitse, jotta taloudellinen puoli olisi turvattu, varsinkin kun ns kiinteä omaisuus on jo hankittu.. Periaatteessa pystyisin jo ihan lähiaikoina (siksi tätä viestiä tulee varmaan nyt naputettua..) irtaantumaan oravanpyörästä näillä reunaehdoilla. Mutta mitäs jos jotain sattuukin, terveys pettää tai tulee muuta odottamatonta itselle tai läheisille, joka vaatii ns. tukevampaa taloudellista turvapuskuria?

Jokaisella varmasti on omat laskelmat, mikä on sopiva turvapuskuri kiinteän omaisuuden päälle. Minä olen omissa laskelmissa päätynyt siihen, että varsinaista sijoituspääomaa pitää olla minimissään 500 tuhatta euroa, ettei kohtalon keskisormi pääse ainakaan pahasti kyykyttämään rahanpuutteen vuoksi. Voi olla, että olen joko turhan turvallisuushakuinen tai materialisti (tai todennäköisesti kumpaakin..), mutta paljoa pienemmällä sijoituspääomalla en uskalla oravanpyörästä pois hypätä. Uusi tavoite on nyt asetettu siihen, että vajaan seitsemän vuoden päästä viisikymppisiä (..tiedän, niin kliseistä..) viettäessäni voin oikeasti tehdä päätöksen, mitä sitä loppuelämällä tekisi!

Hiukan syyllisyydentunne kurkistaa päätään sen suhteen, että onko sitä kuitenkin täysin itsekäs näiden ajatusten kanssa omien lasten suuntaan? Painamalla hommia kymmenen vuotta lisää, kuusikymppiseksi, voisin turvata itseni lisäksi myös lapsilleni taloudellisesti varsin huolettoman elämän. Toisaalta jokaisella meistä on elämä elettävänä ja kun allekirjoittanut karautti aikanaan muutokuorman kanssa vanhempien helmoista omilleen, niin taloudellinen marshall-apu loppui siihen paikkaan. Siitä huolimatta aina on pärjätty, joten ei kai ole kohtuutonta vaatia, että myös oma jälkikasvu tulee omillaan toimeen, ainakin avustettuna.

Muistan opiskeluajoilta erään päivän ystäväni kanssa, kun opiskelu ei kiinnostanut.. Aamu meni kahvikupin ääressä filosofoidessa (eli paskaa jauhaessa), siitä treenaamaan ja treenin päälle lounaalle. Lounaan jälkeen kirjastoon lukemaan ja sieltä uimahallille saunomaan. Kotona illan päätteeksi lasi (tai kaksi) viiniä silloisen tyttöystävän kanssa. Muistan miettineeni jo silloin, että tänään tuli vietettyä kutakuinkin täydellinen päivä muutamalla hassulla rahalla. Opiskelijaelämä oli muutenkin aikanmoista luksusta monelta osin. Nyt tienaan kymmenkertaisesti, mutta ei minulla ole varaa tuollaiseen luksukseen, kuin muutamana päivänä vuodessa. Ei rahan vuoksi, vaan ajan!

Jos näissä mun hommissa olisi mahdollista tehdä lyhennettyä työviikkoa samassa suhteessa pienemmällä palkalla, tarttuisin siihen mahdollisuuteen kiinni välittömästi. Tämä tosin on aika turhaa haihattelua, kun todellisuus on juuri päinvastainen.. Vähintään puoli päivää menee joka viikonlopusta työlle.Tilanne olisi kestämätön, ellen pitäisi työstäni. Eli oravanpyörässä ollaan, syvällä ja tukevasti! Mutta kuinka kauan.. sitä tässä pohditaan!
 

Jupe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Hyvää pohdintaa yllä ja et ole varmasti ainoa. Oravanpyörässä täälläkin ollaan, noin 20 vuotta jo liki samoja hommia, hiukan vastuu kasvanut ja siten liksaa tullut lisää joten taloudellinen tila on vakaa ja ok. Mutta ei ole intressejä muuhun tällä alalla, en halua edetä enää mihinkään tässä työpaikassa. Melkeinpä odotan potkuja jotta saisi hakea rauhassa vielä uutta työpaikkaa koska pitäähän tässä tehdä se noin 25v töitäkin vielä ennen eläkeikää.
Toisaalta olen aina sanonut että työ vain rahoittaa mun vapaa-aikaa joten kunnianhimoa työntekemiseen ei oikein ole, syy löytynee juuri puuduttavasta oravanpyörästä isossa organisaatiossa. Täytyy vielä pohdiskella jos kunnianhimon saisi hommattua sitä duunia vaihtaessa, varmasti löytyy tuhat ja yksi mielenkiintoisempaa homma kuin mitä nyt tulee tehtyä mutta laiskuus, vakaa tulotaso, saavutetut edut jne osaltaan jumittaa tähän oravanpyörään.

Duunin ulkopuolella kaikki on mielenkiintoista ja nastaa, mukulat kasvaa, harrastuksia on jne. Joten mulle se duuni on iso kymysmerkki, iso oravanpyörä.

_
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Just do It


Vähemmän työtä ja enemmän elämää? Sairaanhoitaja Kaarina Davis kamppaili pitkään suorituspaineiden ja riittämättömyyden tunteen kanssa. Lopulta hän päätti etsiä tavan nauttia elämästä joka päivä eikä "sitten joskus".

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä
 

pettter

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Kyllähän noista joistakin viesteistä oikein loistaa se oravanpyörässä oleminen. Kunnianhimot ja noi jututhan on sairautta tai ainakin sairasta meininkiä. Kertoo ihmisen stressaavan tai ainakin miettivän niitä juttuja ja kilpailevan jos ei muiden niin itsensä kanssa. Mitä ihmettä se kunnia on mitä siinä kunnianhimossa himoitaan? Niinpä, nörttien ja hikareiden ikioma pinnallinen vertailu- ja kilpailuvietti. Mutta mistä tarpeesta se on syntynyt niille?
 
Viimeksi muokattu:

pettter

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Rahan ja materian miettiminen kanssa särähtää korvaan. Jotkut ahneet tietty miettii sitä kautta maailmaa. Kyllähän esimerkiksi tavaratkin enemmän omistaa ihmistä kuin ihminen niitä. Se on yksi seikka mikä tuo sitä stressiä ja vie vapauden tunnetta, ainakin mulla ja varmaan monella muullakin.
 

Fordél

Jäsen
Enpä muista kenenkään sanoneen vanhoilla päivillä, että kunpa olisin tehnyt enemmän töitä. Aika harva myöskään laittaa työn elämässään ykkösprioriteetiksi. Toki heitäkin löytyy. Silti monen elämässä työ näyttelee todella suurta roolia. Omat arvot ja arvostukset eivät syystä tai toisesta siirry tosielämään. "Systeemi" vaan imaisee sisäänsä ja yhtäkkiä huomaakin paahtaneen pari kolme vuosikymmentä tukkaputkella, ja vaikka elämässä on materialisesti kaikki enemmän kuin hyvin, jotain olennaista puuttuu. Onkin hienoa lukea näitä kirjoituksia, joissa on pysähdytty pohtimaan asiaa. Uskon, että kun riittävästi asiaa pohtii ja rohkeesti omasta näkökulmasta, vastauksia löytyy. Elämä on kuitenkin sen verran lyhyt, että se pitää elää itselleen. Esim. perhe on tärkeä ja sinänsä kaikki kaikessa, mutta lopulta jokainen on yksin ja hyvä niin.
 

Individual

Jäsen
Suosikkijoukkue
Post-rock/ Post-punk
Minulla ei ole mitään oravanpyörää vastaan, mutta se voisi omalta kohdaltani pyöriä vain hieman eri huvipuistossa. Nyt olen kuitenkin vihdoin saamassa itsestäni sen verran irti, että asian eteen tulee tehtyä jotain. Lähiajan suunnitelmissa on pyytämäni sisäinen siirto ja sen käsittely, haku maisteriopintoihin ja/ tai rekryäminen johonkin toiseen duuniin tässä haluamassani kohdekaupungissa. Mikä noista sitten natsaa, niin se jää nähtäväksi. Eli muutto toiseen paikkaan olisi omien tuumailuitteni jälkeen sellainen positiivinen muutos, että sen varjolla sietäisi myös oman duunini pienen näköalattomuuden ja yksitoikkoisuuden. Toisaalta olen miettinyt, että onko tämä se mitä mä haluan tehdä koko elämäni ajan ja vastaus on, että ei. Eli siinäkin mielessä nuo opinnot voisivat olla paikallaan, JOS niihin nyt edes pääsee. Olen myös kyllästynyt tähän reissaamiseen oman kaupunkini ja eri harrasteiden välillä. Vielä jokin vuosi sitten oli siistiä olla koko ajan menossa, mutta nyt tuota bussiliigaa on tullut nähtyä ihan nokko, ja hotellitkin maksaa. Katsotaan mitä tulevaisuus siis tuo tullessaan. Jos haihattelen ja kaikki meneekin mönkään ja kohta olen vieraassa (tai vieraassa ja vieraassa) kaupungissa ilman duunia, niin so be it. Mä muumioudun tänne missä nyt olen ja tuntuu pahalta, eli senkin takia tämä projekti nyt on launchattu. Tästä asiasta kun olen varovasti lähimmälle työkaverilleni sanonut, niin aika nopsaa sieltä tulee vasta-argumentointia. Ehkä hän ei vain ymmärrä, ehkä ei haluaisi että lähden, tai miettii, että mitä se vaikuttaisi hänen duuniinsa tällainen "järjestely". Noh, väliä sen mitä muut ajattelee.
 
Viimeksi muokattu:

Prof. Puck

Jäsen
Suosikkijoukkue
***HIFK*** & Norristolainen
Kyllähän noista joistakin viesteistä oikein loistaa se oravanpyörässä oleminen. Kunnianhimot ja noi jututhan on sairautta tai ainakin sairasta meininkiä. Kertoo ihmisen stressaavan tai ainakin miettivän niitä juttuja ja kilpailevan jos ei muiden niin itsensä kanssa. Mitä ihmettä se kunnia on mitä siinä kunnianhimossa himoitaan? Niinpä, nörttien ja hikareiden ikioma pinnallinen vertailu- ja kilpailuvietti. Mutta mistä tarpeesta se on syntynyt niille?

Jos minun viestiin viittasit (oletan näin, koska pitkällä viestilläni tämän ketjun nostin ylös) niin et kovin tarkalla silmällä kuitenkaan tuota viestiäni lukenut kritiikkiä antaessasi, ainakaan kaikilta osin. Asia on aika paljon monisyisempi (ainakin minun kohdallani, kuten varmasti myös monien muiden) kuin miten sen (jo monessa viestissäsi) tähän ketjuun olet yksinkertaistanut.

Ensinnäkään en miellä itseäni materialistiksi... ehkä pikemminkin rationaaliseksi ja jossain määrin turvallisuushakuiseksi (jotka nekin ominaisuudet kyllä jossain määrin itseäni vaivaavat, sen myönnän..). Ei minulle ole tärkeää statussymbolit, olivatpa ne sitten autoja tai titteleitä, eivätkä ne ole perimmäisiä syitä oravanpyörässä oloon. Mainitsemaasi kunnianhimoakin on erilaista sorttia.. en missään tapauksessa näe kaikkea kunnianhimoa huonona asiana.

Mutta kyllä sitä rahaa tarvitaan elämiseen, vaikkei materialistista tavaroiden taivaspaikkaa hamuaisikaan. Ainakin omalla kohdallani hahmotan asian myös siten, että kaikenlainen kertakäyttökulttuuri inhottaa. Halpahallit ja niissä myytävä miltei kertakäyttöluonteinen "Kiina-kama" (samoin kuin pitkälti muoti ylipäätään) on pitkälti tehty juuri niiden ihmisten tarpeita tyydyttämään, jotka haluavat pakonomaisesti (halvalla tai kalliilla) uutta. Käytännön esimerkki... ostin puhelimeeni Kiinassa valmistetun suojakuoren, hintaan 10 dollaria.. Tuote kesti alle 6kk ennenkuin hajosi käyttökelvottomaksi. Ostin tilalle aidosta nahasta (Euroopassa) valmistetun suojakuoren, joka maksoi 50 Euroa, mutta joka on kestänyt jo yli vuoden ja näyttää edelleen samalta kuin uutena.. veikkaan että kestää yhtä kauan kuin itse puhelinkin. Monia ei vaivaa suojakuoren uusiminen kuuden kukauden välein, mutta minua vaivaa ja kertakäyttötuotteiden ja -kulttuurin tukemisen koen todella vastenmielisenä, monestakin syystä. Tämä nyt oli vaan yksi esimerkki, mutta sama pätee aikalailla kaikkeen tavaraan... laatu maksaa. Harrastukset ovat myös toinen iso rahareikä. Tottakai joku voisi ihan perustellusti sanoa, että hanki uudet, halvemmat, harrastukset elämäntilanteen muuttuessa mutta jos näistä nykyisestä nauttii, niihin on vuosia tai jopa vosikymmeniä satsannut ja ne tuottavat mielihyvää, niin en oikein näe harrastusten vaihtamista mielekkäänä vaihtoehtona. Asuminen maksaa myös... en jaksa tätä alkaa sen enempää edes perustelemaan, miksi koen mielekkääksi sijoittaa sellaiseen asumismuotoon, missä viihdyn.

Työssäni olen tähdännyt - ja siksi kohtuullisesti pärjännyt - sen vuoksi ylöspäin, että olen päässyt asemaan jossa pystyn vaikuttamaan ja luomaan jotain uutta, en tittelin tai aseman itsensä vuoksi, saatikka muiden kunnioituksen. Toinen asia mitä et selvästi osannut poimia tekstistäni on se, että pidän työstäni, ei se ole pakkopullaa tai en koe sitä taakkana. Vilpitön kysymys; voitko sanoa saman omalla kohdallasi ja kumpi meistä silloin pahemmin onkaan oravanpyörässä? Minun ongelma on työn suhde vapaa-aikaan, ei itse työ! Jos pystyisin, tekisin äärimmäisen mielelläni lyhyempää työpäivää vaikka selvästi pienemmällä palkalla, mutta se ei valitettavasti näissä tehtävissä ole mahdollista, mitä työkseni teen. Kyseessä on enemmänkin all-in tyyppinen homma.

Mikä oikeastaan on oravanpyörä...? Ei se (mielestäni) olen työ itsessään; toisen ihmisen taivas on toisen helvetti! Oravanpyörä on mielestäni se, että jatkaa vanhassa pakonomaisesti, vaikka mieli tekisi vaihdosta ja sen (vaihdoksen) toteuttamatta jättämiselle ei ole painavia syitä. Sitä tässä olen omalla kohdallani pohtinut!
 

Jupe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Minun ongelma on työn suhde vapaa-aikaan, ei itse työ! Jos pystyisin, tekisin äärimmäisen mielelläni lyhyempää työpäivää vaikka selvästi pienemmällä palkalla, mutta se ei valitettavasti näissä tehtävissä ole mahdollista, mitä työkseni teen. Kyseessä on enemmänkin all-in tyyppinen homma.

Tässä on paljon sanoja mitkä määrittää sitä työn suhdetta vapaa-aikaan. Omassa viestissäni sanoin että työ rahoittaa mun vapaa-aikaa joka myös pitää sisällään viisauden siitä että olen päässyt klo 8-16 työhön liukuvalla työajalla(aikoinaan tein vuosia vuorotöitäkin) ja tuosta "virka-ajasta" pidän kiinni hanskat tiskiin/ puhelin kiinni klo 16 periaatteella. Se on ollut mulle tapa estää töiden tulemista himaan.
Tiedän ettei se ole kaikille mahdollista, mutta myös tiedän henkilöitä joille se olisi mahdollista mutta jostain syystä tekevät töitä himassakin. Itseltäkin on kysytty useasti että voiko sulle soittaa illalla, olen sanonut että voi yrittää mutta tuskin vastaan, hoidan hommat seuraavana aamuna noin klo 8. Tästä syystä pidän erillään työpuhelimen ja siviilipuhelimenkin. En koe että tämä olisi oma työuraani haitannut, korkeintaan vähentänyt ylitöitä ja siten muutamia tuhansia rahassa vuosittain hävinnyt, mutta voittanut täydellisen vapaa-ajan, joka päivälle voi suunnitella klo 16 -> mitä vain.

Tuosta kunnianhimosta vielä. Itsekin käytin sanaa, on se vähän hölmö, en tavoittele sitä, tavoittelen mielenkiintoista duunia jossa viihdyn sen noin 8 tuntia päivässä, vaihtelevuutta duunin, hyvää työilmapiiriä ja en missään nimessä halua matkustusta, ainoa mihin matkustan on klo 16 harrastuksiin tai himaan.

_
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Oma isäni joka viettää 2 vuoden päästä 60-vuotispäiviään tokaisi ainakin jo tuossa että ei hän rahalla enää mitään tee, vaan ottaa mielummin niin paljon vapaapäiviä kuin vain mahdollista. Itse en ole vielä edes 30 vuotta täyttänyt, mutta kyllähän vähän samansuuntaisia ajatuksia itselläkin jo on. Raha on kivaa ja se mahdollistaa monta juttua, mutta kumminkin pitää minusta ymmärtää se että tyhjin taskuin täältä kuitenkin lähdetään lopulta.
 

Karpat46

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings, Україна
Nyt oli pakko jättää kejun luku kesken ja säästellä paremmalle ajalle. Sen verran mielenkiintoista (ja kerrankin kiihkotonta) pohdintaa tuntuisi monella aiheesta olevan. Katsotaan onko mulla lukemisen jälkeen mitään järkevää sanottavaa jäljellä mitä ei olisi vielä sanottu. Seuraava video tuli mieleen noista viesteistä mitä ehdin jo lukea:

Alan Watts & David Lindberg - Why Your Life Is Not A Journey on Vimeo
 

Jupe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Oma isäni joka viettää 2 vuoden päästä 60-vuotispäiviään tokaisi ainakin jo tuossa että ei hän rahalla enää mitään tee, vaan ottaa mielummin niin paljon vapaapäiviä kuin vain mahdollista.
Viisaita sanoja. Vanhemmilta moni sisäistää ne työn arvot. Oma edesmennyt faijani totesi usein ettei aio kuolla työn sankarina ja lopetti rankan fyysisen yötyön viisikymppisenä ja teki eläkeikään saakka sekalaisia hanttihommia eikä valittanut kertaakaan pienemmästä liksasta vaikka säästöjä ei ollut vaan päätti tulla toimeen vähällä ja nautti vapaa-ajasta, nautti elämästä.

_
 

Masentaja

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit
Tässä reiluna kolmekymppisenä sitä on huomannut millaisen vankilan sitä elämästään pystyy tekemään. Lapsi, vaimo, koira, pari autoa, omistuskämppä, vitusti lainaa, "kellokorttiduuni", harrastus, jne... Tekis mieli joskus hypätä kyllä tästä 7.30-16.00-duunista veks ja alkaa tekee jotain ihan muuta. Joku aika sitten hain kouluunkin, amk-puolta mutta jäi pääsemättä. Jotain pitäisi keksiä mutta nykyiset "pakolliset menot" eli vastikkeet ja lainat yms niin ei ihan pienillä tuloilla maksella. Ja kun sitä haluisi että ne ois joskus maksettukkin... Sitä välillä toivoo että ne YT:t tulis ja pääsis pois töistä, miettimään ihan uusiksi kaiken. Uuden duunin. Uudet kuviot. Joskus sitä on miettinyt että jos ottais ihan randomina suunnan johonkin päin suomea asumaan. Ainoa este on harrastukseni jota kyllä voi harrastaa missä päin suomea tahansa mutta tuota porukkaa ei ole missään... Taloudelliset asiat ja se vakaa tulo on suurin syy miksi tätä pyörää pyörittää. Vaikka sitä rahaa ei ikinä tunnu "tarpeeksi" olevan vaikka 10v sitten ei voinut kuin haaveilla tällaisesta tulotasosta... Menot kasvaa suhteessa tuloihin. Oravanpyörä siis lyhyesti: Herätys 6.45, lapsi hoitoon, ite töihin, töistä pois ja lapsi kotiin. Ruokaa, leikkiä, harrastukseen kun vaimo tulee kotiin, harrastusten jälkeen iltapalaa ja muksu nukkuu, hetki telkkua, nettiä jne ja nukkumaan. Tämä about 5xviikossa. Viikonloppusin sit koittaa ottaa sitä omaa aikaa kun vaimo menee ysiltä nukkuu niin tulee lähdettyä ropaa autoa tai jotain. Kunhan pääsee yksin pois himasta. Sitten sunnuntaina koomaa himassa ja valmistautuu taas 5xviikossa rytmiin. Näillä mennään, toistaiseksi...
 
Suosikkijoukkue
Reilu peli ja Putinin vastaisuus
Allekirjoitan täysin tuon "hanttiin laittamisen" joskin itse kutsun sitä nimellä "haaveilu". Nyt juuri elän sellaista elämänvaihetta, jossa tietoisesti pyrin eroon kaikista "haaveista". Ne "haaveet" eivät ole olleet mitään kalliita. Olenpa vaan haaveillut sattumista, jotka eivät ole pelkästään minun omissa käsissäni. Siis minun, ei esimerkiksi osittainkaan vaimon käsissä.

En silti koe olevani kyyninen tai jotain. Nautin hetkistä ja monenlaisista hyvistä jutuista. Esim. tänään juttelin uimahallissa miellyttävän, minulle tuntemattoman miehen kanssa lyhyestä, kunnioittavasta kohtaamisesta. Vähän juttelua, korrektisti, ymmärtävästi, vertaisesti. Thats it. Päivän paras hetki, ja sellaisesta en voinut edes haaveilla aamulla.

Eilen saimme tietää, että se hetki jolloin kirurgin tarkasti rakennettu, kodiksi tarkoitettu "juuri oikeanlainen" asunto menee myyntiin. Ei ole pakko, mutta kuuluu juuri tähän "haaveet kaatuu" projektiin mitä merkittävimmällä tavalla. Oravanpyörä on henkinen tila jos mikä. Jos yrittää pitää kaikesta kiinni, niin loppuu kädet, jalat, hännät, hampaat.

Aika hassua lukea oma puolentoista vuoden takainen kirjoitus. Hassua, koska huomaan että osittain tuolloisiin ajatuksiin on tullut (lisää) lihaa luiden päälle, osittain hommat on tullut kriiseiltyä ohi. Oravanpyörä pyörii edelleen, mutta työ ei ole sen akselina vaan jarruna. Kyllä. Se on se ankkuri, joka suojaa ettei vauhti nouse liian lujaksi. Päivittäinen kontakti ihmisyyden perusasioihin ja luontoon lastenpalvelutyössä auttaa pysymään perusasioissa ja toisaalta siitä maksettava taloudellinen kompensaatio pitää nöyränä.

Tuon kirjoittamisen jälkeenkin haaveilu on vähentynyt. Toteuttaminen on ollut vahvempaa kuin sitä ennen. Olen harrastanut kahta uutta asiaa ja tehnyt elämässä rohkeutta vaatineita päätöksiä jotka ovat kannattaneet.

Pystyn luopumaan itselleni tärkeiksi luulemistani asioista ja kokemaan nykyhetkeä vahvemmin. Kommunikointitaidot ovat parantuneet omasta mielestäni merkittävästi.

Mitä tuohon kirjoituksen kodinmyyntiasiaan tulee, niin myynnissä oli mutta ei mennyt kaupaksi. Hyvät vuokralaiset ovat mahtava asia!

Tästä aasinsilta seuraavaan asiaan: Luottamus asioiden järjestymiseen parhain päin on lisääntynyt. On tapahtunut asioita, jotka ovat suuressa ristiriidassa Murphyn lain kanssa. Itseasiassa niin suuressa, että hengellisenä ihmisenä näen muutamat tapahtumat johdatuksena.

Toivottavasti tässä ei nyt tullut kirjoitettua kaikkien aikojen jinxaustekstiä. Joka tapauksessa haaveilun vaihtaminen tyytymiseen on ajallisesti sijoittunut samaan kohtaan elämänhallintataitojen erittäin merkittävän vahvistumisen kanssa. Usko omien vahvuuksien riittävyyteen oman oravanpyörän kontekstissa on vahvaa.
 

Shard

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings, Tappara
Tuntuu typerältä kirjoittaa tänne kun kokemukseni työelämästä ja oravanpyörästä on niin vähäistä. Varsinkin kun en ole asettanut vielä itseäni "pakkotilanteeseen" perheen ja asuntolainan muodossa.

Opiskelen Amk:ssa viimeistä vuotta ja kesällä pitäisi valmistua insinööriksi. Viime kesänä olin ensimmäistä kertaa alan töissä, suuressä kansainvälisessä toimistossa tekemässä oikeita insinöörin hommia. Olen aina ollut enemmän teoreettinen kuin käytännöllinen ja näin ollen kaikki kesätyöt raksalla jne. ovat olleet erittäin vastenmielisiä, mutta työt on kuitenkin tehty. Hirveä stressi oli työpaikan saamisesta mutta sen löydyttyä asiat ovat lutviutuneet, saan tehdä samaan firmaan opinnäytetyön ja todennäköisesti hommia on valmistumisen jälkeen.

Sitä ei tarvitse siis murehtia, mutta kesällä töissä vietetyt neljä kuukautta tuntuivat henkisesti erittäin raskailta. Opin koko ajan työssäni ja minusta pidettiin, mutta joka päivä 8 tuntia alkoi ahdistaa yhä enemmän. Kouluun paluu oli valtava helpotus. Mietinkin kuinka selviän tulevista vuosikymmenistä.

Joku voisi tässä kohtaa väittää, että olen väärällä alalla. Pidän kuitenkin työstäni omalla tavallaan. Se on mieluisinta työtä mitä realistisesti voin kuvitella tekeväni. Silti, jos voisin valita, jäisin ehkä mieluummin kotiin (varsinkin talviaikaan katselisin kaikki yöt NHL-kiekkoa). Ainut asia todellinen intohimoni on jääkiekko. Jääkiekkoammattilaista minusta ei kuitenkaan tullut. (En erinäisistä syistä ikinä ole joukkueessa pelannut, vain muutamilla eri höntsyvuoroilla ja ulkojäillä.) Onhan se naurettavaa ettei mikään muu niin paljoa kiinnosta. Unelma-ammattia ei ole ikinä ollut, olen vain ajautunut alalle jossa isänikin on.

Saa nähdä mitä seuraavat vuodet tuovat tullessaan, mutta kovin optimistisena en sitä odota. "Aikuisten maailma" ei tunnu yhtään minun jutultani. Mikään matkustelukaan ei kiinnosta, jotkut saavat siitä lohtua että raatavat kuin eläimet jonkin aikaa ja tekevät sitten pidemmän matkan jonnekin päin maailmaa. Minä olen täällä tyytyväinen, pääsee ainakin jäille enkä pala auringossa. Kesät ovat vaikeita kestää jo Suomessa.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös