Joskus 15 vuotta sitten sitä tuli mietittyä aika paljonkin, että milloinkohan Suomeen saadaan voittamisen kulttuuri jääkiekkoon. Finaalit toisensa jälkeen kääntyi aina Suomen tappioksi, eikä tuossa ollut kyse vain huonosta tuurista, kun niin monesti hyvin mennyt turnaus päättyi finaalipettymykseen. Ruotsia ja heidän voittamisen kulttuuriaan tuli kadehdittua, kun siellä osattiin voittaa nimenomaan ne oikeat pelit. Noh, vihdoin tämä on kääntynyt, ja Suomikin on oppinut voittamaan. Kyllä se 2011 oli jonkinlainen käännekohta, jossa monet henkiset lukot murtuivat. Siihen tarvittiin vain uusi sukupolvi, joka ei pelkää häviämistä. Tästä esimerkkinä, että 19-vuotias keltanokka heittää ilmaveivillä voittomaalin Venäjää vastaan välierässä. Tänä vuonna tämä sama kaveri suurimpana ratkaisijana MM-finaalissa. Tuosta 2011 lähtien onkin tullut 3 MM-kultaa, olympiakulta, 3 U-20 MMkultaa, ja 2 U-18 MM-kultaa, eli yhteensä 9 kultamitalia! Onhan Suomella ollut jääkiekossa ihan uskomattoman hienot ajat.
Tavallaan Suomi oppi voittamaan jo 90-luvulla. Ja vaikka siitä 1995 mestaruudesta aina muistellaan, että se olisi ollut pitkän mestaruuden metsästyksen huipentuma, niin oikeastaan ei. Arvokisamitalia metsästettiin pitkään, ja ensimmäinen tuli 1988 vuosikymmenien mitalihaaveilun jälkeen. Neuvostoliitto tuntui silloin lähes lyömättömältä, joten mestaruudesta ei juuri edes haaveiltu 80-luvulla minun muistaakseni. Pronssiin olisi oltu tyytyväisiä. Vasta 1992 finaaliin pääsyn myötä kiteytyi ajatus että koko roskan voittaminen onkin mahdollista ja sitä pitää tavoitella.
Siitä meni 3 vuotta mestaruuteen, joten ei kovin pitkä odotus. Suomi oppi nopeasti siis.
Sitten tokii seurasi paha 16 vuoden mestaruuskrapula tai "sophomore jinx" kun seuraava mestaruus tuli vasta 2011. Vuoden 1995 mestaruuden jälkeen koettiin pettymykset finaaleissa 1998, 1999, 2001 ja 2006. Vai mitä niitä nyt oli.
Itse en näe ollenkaan, että uusi sukupolvi olisi selättänyt jonkin häviämisen pelon, josta vain aiemmat sukupolvet mystisesti kärsivät. Juurihan eilen Suomi menetti kahden maalin johdon ottelun lopuhetkillä,aivan samoin kuin kävi jo 1986 Masken Carlssonin ja 1991 Sundinin kanssa. Jatkoajalla toki kääntyi voitoksi, mutta toisinkin olisi voinut käydä. Ylivoimalle pääseminen oli ratkaisevassa roolissa. Joskus pienet ja lähes satunnaiset asiat ratkaisevat voittajan.
Silloin kun Suomi enimmäkseen hävisi noita finaaleja 1998-2016, niin tuskin kyse silkasta huonosta tuurista oli, vaikka sitäkin oli, vaan finaalivastukset oli pääsääntöisesti taitavampia ja kovien sarjojen ratkaisupeleissä marinoituneempia.
Ovat ehkäpä hiukan vieläkin, mutta Suomen pelaajatuotannon kehittyminen on tasoittanut eroa, ja Jalosen taktiikat ovat sitten omiaan kääntämään tilannetta Suomen eduksi.