Luovutan
mistä iloa elämääni taion,
päädynkö valoon vaiko pohjalle kaivon?
ei tunnu olevan millään tarkoitusta,
siksi kai mieleni onkin sysimusta.
kun taas hiljaisuus raivoaa,
mietin onko vihdoin aikani luovuttaa.
hiljaisuuskin oivaa seuraa olla vois,
pimeydessä jos matka jatkuisi valosta pois.
tämä matka ei taida olla tämän arvoinen,
vaikka sitä ikinä tietää saa en.
vaan mitäpä täältä enää hakisin,
selkänahastani antaisin,
tänne jää lopulta se murunen pieninkin.
en kai koskaan mitään ollutkaan,
sairasta jätettä tämän mustan,
saastuneen maan.
arpa heitettiin ja hävisin sen,
siksi kai lopusta haaveilen.
maailma on täynnä ahdistusta ja vihaa,
sehän täällä kaiken pilaa.
jumalaa tarjoaa avuksi pappi,
A:lla aloittaa aamunsa jonkun appi.
kumpiko mahtaa oikeassa olla,
vai onko tarjoamansa apu vain pelkkä nolla.
suurta rakkautta kaipaa pallomme tää,
et sitä tarjoa,
joten mitä jäljelle jää.
on kauneus maailman kadonnut silmistäni pois,
kuin kaikki ankarassa kylmyydessä kuihtunut ois.
jäätävän sateen läpi kuljen matkani tän viimeisen,
kyynel ehkä onnen,
sen poskeltani pyyhkäisen.
ryhtini romahtaa kun laahustan,
raskas on retkeni viimeinen,
sen kyllä tunnustan.
lyön lapioni maahan routaiseen,
PERKELE,
tähän perustan lepopaikkani viimeisen.
äiti, anteeksi tätä et varmasti ikinä anna,
muistan vain viestisi viimeisen;
-olethan onnellinen, terveisin mamma.
nyt tiedostan sen,
ikuisessa pimeydessä saavuttanen,
onnen hetken,
edes pienoisen.
hyytävä sijani valmis on,
käyn makuulle viereen peruskallion.
Itken ja pelottaa,
olisipa isä täällä,
hän voisi lohduttaa.
Pelkoni voitan ja päätän sen,
olkoon tää retkeni viimeinen.
sade huuhtoo naamani mutaisen,
viiltäessäni ranteen ensimmäisen.
Käteni tärisee,
kylmäkin on,
kohta en enää ole onneton.
viimeinen liekki kohta sisältäni sammuu,
ruumiini mätänee ja tähän maatuu.
loppuni koittaa nyt tunnen sen,
olkoon tämä sanani viimeinen.
Hyvästi.