Lyhyen elämäni aikana ei ole vielä ehtinyt sattumaan hirveästi, mutta tässä nyt jotain:
Tämä tapahtui öbaut 8 vuotta sitten, ollessani 12-vuotias. Pelailtiin parin kaverin kanssa pleikkaria kotona, ja siinä sitten löin levyn sisään koneeseen. Äkkiä päätin kuitenkin vaihtaa toiseen peliin, ja vielä hetken kuluttua vaihdoin kuitenkin vielä kolmanteen peliin. Olin sen suuremmin katsomatta istumassa alas
Ikean taittotuolille, ja istuin/kaaduin kuitenkin vähän vajaaksi tuolista. En itse asiassa ole ihan varma miten tuossa kävi, jotenkin tuolin istuttava osa oli ilmeisesti hiukan ylhäällä ja kun löin perseeni/selkäni tuohon tuoliin, otin välittömästi tukea. Kuinka ollakaan, vasemman käden keskisormi jäi tuon taitettavan osan ja tuolin jonkin metallisen, pari milliä ohkaisen nivelen väliin, ja sitten vielä oma paino siihen päälle. Kaaduin perseelleni lattialle, ja kaverit taisivat siinä vähän nauraa. Itse kuitenkin välittömästi tunsin, että sormelle kävi jotain. Noh, katsoin siinä sitten nopeasti kättäni, ja sormenpää roikkui siinä pienen nahanpalan varasssa ja verta tuli. Aloin tämän nähtyäni hysteerisesti huutamaan ja poraamaan. Kaverit tajusivat nopeasti, ettei ollutkaan niin hauskaa. Toinen kavereista huusi tulemaan vessaan, joka on itseasiassa 10 senttiä omasta huoneestani vasemmalla. Sivuutin tämän kuitenkin kokonaan, ja lähdin juoksemaan vessan ohi kipua pois kohti olohuonetta. Kaveri juoksi paperin kanssa pyyhkimässä verta lattialta ja pian menin lavuaarille ja pistin niin paljon paperia sormen ympärille kuin vain kykenin. Kaveri kaivoi puhelimestani äidin numeron ja soitin aivan shokissa hänellä. Olivat isäni kanssa parin kilometrin päässä siivoamassa juuri menehtyneen pappani kuolinpesää. Huusin puhelimeen varmaan niin sekavia, ettei äitini saanut selvää ja kysyi että mikä hätänä. Huusin itkien puhelimeen jotain "Saatana mun sormi katkes" tai jotain vastaavaa. Kyllä tajusivat ja tulivat sitten minuutissa tai parissa kotiin ja lähdettiin siitä sairaalaan. Siellä annettiin pari desiä kipuun jotain soppaa, ja sitten odottelemaan käytävälle kivuissani. Noh, 6 tuntia myöhemmin, vuorokausi oli varmaan juuri vaihtunut, pääsin kirurgille. Olin siinä kuusi tuntia odotellut pääseväni operoitavaksi, ja tämä virolainen lääkäri nimeltä Villem ottaa vihdoin huoneeseensa. Menen pöydälle makaamaan, ja siinä jotain alkuvalmisteluita tekevät. Sitten joku tulee huoneeseen toisesta ovesta, ja kysyy kuka tilasi pizzaa. No Villem lähtee sitten hakemaan pizzaansa, ja minä odottelen pöydällä pelonsekaisin tuntein, saadaanko sormea ikinä enää pursittua takaisin samanlaiseksi. Melko nopeasti tuli Viron poika takaisin, ja laittoi oliko nyt seitsemällä tikillä sormen kasaan. Siihen tyssäsi sitten jääkiekon peluu muutamaksi kuukaudeksi, kun sormi oli pienessä paketissa. Joka päivä piti vaihtaa sideharsot sun muut sormeen, ja suihkussa käydessä piti lyödä muovipussi käteen ja teipillä umpeen. Muistan pelanneeni muutama viikko tapahtuman jälkeen luokkani koripallojoukkueessa, vaikka koulun oma terveydenhoitaja sekä liikunnanopettaja eivät sitä todellakaan suositelleet. Voin sanoa, että tuotti aivan saatanallista kipua vastaanottaa pallo ikävästi juuri tuohon sormenpäähän, mutta kipu on ohimenevää ja muutenkin pallopelejä tuolloin rakastaneena minua tuskin olisi hirveästi mikään pysäyttänyt. Vielä suurempaa kipua tuotti tikkien poisotto jollain puukolla. Nykyään sormi toimii ihan normaalisti, kun tuo sattui onneksi katkeamaan vasta viimeisimmän sorminivelen jälkeen noin puolesta välistä. Kynsi ja sormenpää on epäsymmetrinen, tikeistä jäänyt arpi, eikä ole ihan kunnolla luutunutkaan, mutta siinä se kuitenkin on ja toimii. Tunto on vähän kyseenalainen, mutta mihin kukaan sellaista yhden sormen päässä tarvitsee.
Yksi vakavampi läheltä piti -tilanne kävi myöskin tossa ihan kodin vieressä varmaan 10-vuotiaana, kun päätin pyörällä ottaa kunnon vauhdit viereiseltä kujalta ja jarruttaa T-risteyksen keskelle. Sieltä sitten saatanan kovalla vauhdilla tulin ja jarrutin risteykseen, ja sitten tietysti auto päätti puskan takaa tulla samaan aikaan vasemmalta jotain neljääkymppiä. Jarrutin niin, että pyörän sarvi hipaisi juuri ja juuri auton kylkeen. Pysyin pystyssä, eikä siinä sattunut sen pahempaa. Autoilijakin varmasti pelästyi aivan helvetisti, ja ei olisi varmaa montaa sekunnin kymmenystä tarvittu, niin olisin ollut auton nokkapellin kohdalla ja siitä varrmaan sitten lentänyt ties minne. Tuo oli henkisesti aika kasvattava kokemus, oppi vähänkuin kantapään kautta. Ainakin näin jälkikäteen sitä miettii, kuinka helvetin tyhmä täytyy olla, että ajaa tuollaiseen risteykseen pyörällä ja toivoo ettei kukaan osu.
Ja sitten vielä tulee mieleen yksi autoon liittyvä tarina. Tässä kohtia taisin olla vielä muutaman vuoden taas nuorempi. Enoni oli lähdössä lomamatkalle, ja toi autonsa meille säilytykseen. Jätti avaimet eteisen naulakkoon ja sanoi, että "käyttäkää jos tarviitte". No minä sitten joku päivä sain kuningasidean mennä ajelemaan tai jotain vastaavaa. Otin avaimet, työnsin virtalukkoon ja löin auton käyntiin. Taisi olla vielä vaihde päällä, joten varmaan kytkin pohjassa olen käynnistänyt. Auton edessä sattui olemaan meidän perävainu, ja sen aisa oli ylhäällä sekä osoitti kohti kyseisen Renaultin tuulilasia. Siitä sitten lähdettiin ykkösellä aika äkäsesti, ja vauhti pysähtyi puoliksi naapurin puolelle ja aisa tuli tuulilasista läpi. Alkuun oli kova järkytys ja pelotti kuinka paljon tulee huutoa, kun menen sisälle kertomaan mitä tapahtui. Sitähän tietysti tuli, mutta ei ympäri korvia sentään vedelty. Muistan, miten en seuraavalla kerralla uskaltanut poistua autostamme, kun menimme serkuille kylään. Pelkäsin, että enokin olisi niin vihainen, mutta lähinnä taisi koko suku pelästyä ettei itselleni sattunut mitään.
Jääkiekossa olen saanut varmaan 3-4 aivotärähdystä, joista tuorein huhtikuulta. Pelasimme Isomäessä jotain tasokkaampaa jengiä vastaan, ja pelasin pakkia. Käänsin vastahyökkäyksen tullen oman sinisen kohdalla takaperinluisteluun, ja luistin tökkäsi samalla hetkellä ilmeisesti jäässä olevaan pieneen railoon. Lensin siitä sitten selälleni jäähän, ja löin pään melko ikävästi. Hetkeksi sumeni silmissä, ja kun taas sekunnin kuluttua avasin silmät, oli kuin pienessä krapulassa olisin ollut. Peli oli vasta alle puolivälin, ja viidella pakilla pelatessa vedin suurinpiirtein joka toista vaihtoa. Teki mieli jättää hommat kesken kun harvemmin krapulassa pelaamisesta mitään tulee, mutta jotenkin väänsin pelin loppuun saakka. Hallilta lähdettäessä onnistuin unohtamaan toiset kenkäni sinne (lähdin mukana olleet crocsit jalassa), johtuen juurikin varmaan tästä kaatumisesta. Seuraavana päivänä sitten olo oli vielä samanlainen, ja siinä ei voinut juuri muuta kuin levätä ja välttää valaistusta. Pikkuhiljaa tuokin helpotti.