Kun tässä on tovi aikaa näin aamupäivällä niin koetan vastata teille yhteisesti jotain - en erottele vastauksia, koska pääasiassa sivuan kummankin kohdalla samoja teemoja. Mutta ennen varsinaista vastaustani haluan todeta, että on tunnustettava etten välttämättä kykene tässä tapauksessa riittävän objektiiviseen tarkasteluun vaan kyse on todella subjektiivisesta mielipiteestä ja se juontaa oikeastaan siitä, että en ole juuri koskaan - etenkään aikuisiällä - kokenut itseäni suomalaiseksi tai tuntenut minkään valtakunnan yleyttä juuristani täällä Suomessa. Ennemminkin kokemus on ollut sen suuntainen, että olen sattuman oikusta sattunut syntymään Suomeen, ihan yhtä hyvin olisin voinut syntyä jonnekin muualle - tai olla syntymättä laisinkaan (mikä olisi kenties ollut se pras vaihtoehto kaikkien kannalta). Eli pahoitteluni kovin subjektiivisesta katsontakannasta!
Ymmärrän mitä tarkoitat, mutta minusta nationalismi on paljon aidompaa kuin se, että jääkiekkoa pelataan Arizonan aavikoilla, Floridan soilla tai Kalifornian helteissä, joissa jääkiekkoa ei oikein edes tunneta. Suuri osa NHL-joukkueista on miljoonärien omistamia keinotekoisia seuroja, joilla on identiteetin sijaan brändi, jota myydään.
Maajoukkueissa pelaajilla ja kannattajilla on paljon yhteistä. Paljon on pelaajia, jotka ovat tunteneet tai pelanneet joko yhdessä tai vastakain pitkään ennen aikuisten pelejä. Kaukalon ulkopuolella pelejä seuraa ihmisiä, jotka tuntevat pelaajia, heidän isiään ja valmentajiaan. Yhteistä koetaan jopa siinä, että itse pelaa tai on pelannut samassa seurassa tai on käynyt samaa koulua kuin mistä maajoukkueen pelaajat ovat lähtöisin.
Sen, minkä sinä näet nationalismina, minä näen tunnesiteenä.
Mikä nationalismista näin yleisesti tekee juuri urheilussa niin vastenmielisen? Olethan kuitenkin osoittanut ymmärrystä kansallismielisyyttä kohtaan muissa elämänasioissa, ja onhan vaikkapa Ukrainassa ollut hyviä, kunnioitettavia esimerkkejä siitä, miten tunne omasta kansasta ja kansallismielisyydestä on saanut tavallisetkin ihmiset osoittamaan mieltään ja nousemaan kokemiaan vääryyksiä vastaan. Ei esimerkiksi Majdanin aukion tapahtumia olisi välttämättä syntynyt ilman nationalistista pohjavirettä, jossa haluttiin pois venäläismielisen johtajan ikeestä.
Toki nationalismin nimissä on historian aikana tehty paljon pahaakin, mutta kyllähän jokaisen kansan on hyvä olla terveellä tavalla ylpeä omasta kansastaan, kulttuuristaan ja maastaan, jotta nämä ylipäätään säilyisivät. Pitäisin erittäin ikävänä ajatuksena sitä, että kaikki kansat ja valtiot sekoittuisivat tasaisen harmaaksi massaksi, jossa kenelläkään ei olisi mitään kiinnekohtia mihinkään ja ainoa mihin voisi leimautua olisivat äärikaupalliset, keinotekoiset miljardiluokan yritykset ja (urheilu)franchiset.
Sotia ja väkivaltaisia aseellisia konflikteja ei kaivata kansallishenkisyydessä, eikä kenenkään tarvitsisi pönkittää kansallistuntoaan toisia valtaamalla, mutta koska tietty vastakkainasettelu on hyvästä, niin urheiluhan on yksi parhaista keinoista tämän tunteen kanavoimiseen ja erityisesti nuorten miesten uhon purkamiseen. Ennemmin maaottelu vaikkapa jääkiekossa kuin ottelu aseet kädessä. Ja ennemmin yhteenkuuluvuuden illuusio (sillä sitähän se on) ja ajatus "suomalaisuudesta" kuin yhteenkuuluvuuden tuntu vaikkapa McDonaldsiin, Appleen tai vaikkapa Arizonaan siirrettyyn jääurheiluseuraan, joka siirretään taas seuraavaan osavaltioon, ja sitä seuraavaan vailla historian painolastia, merkitystä ja kiinnekohtia.
...
Sitä linjaa en kuitenkaan hyväksy, että "isänmaan" nimissä kusetetaan ja tehdään kaikki mahdollinen kepulikonsteista alkaen samalla kun isänmaallisuudeksi kutsutaan henkilökohtaista vallan- ja maineenhankintaa. Tästä kertoo hyvin vaikkapa Arto Halosen elokuva Isänmaallinen mies, joka on tragikoominen, vaivoin tosielämän hahmoja peittelevä kertomus Suomen hiihtomaajoukkueen voitontavoittelusta arvokisoissa.
Kuten yllä viittasin, en ole vähääkään isänmaallinen tai nationalistinen henkilö - en toisaalta ehta kosmopoliittikaan tai maailman kansalainen, koska en pidä kaikkia kansoja samanarvoisina vaan - ikävä kyllä on todettava - että osa valtioista ja kansakunnista on minusta ehdottomasti parempia kuin toiset, näin siis subjektiivisesti asia todettuna. Iranissa kuolisin mielipiteineni hyvin nopeasti, jopa tuossa naapurissa - idässä - minulle kävisi olettaen kehnosti, koska en todellakaan jaa putinismin äärikansallista ja nationalistista ideologiaa. Minun on siis hyvin vaikea nähdä missään muodossa tällaista "uhoamista" myönteisenä ja toivottavana asiana - etenkään niin triviaalissa asiassa kuin urheilu missään muodossa. Toisaalta sitten tietyllä tapaa miellän tällaisen urheilun pönkittämisen ja ajlustalle nostamisen "kehitysmaisena" käyttäytymisenä, jossa etsitään yhdistäviä tekijöitä triviaaleista asioista kun mitään todella merkittävää konkreettista yhdistävää asiaa ei välttämättä ole käytössä, tai ei voida kokea kansallista itsetuntoa merkityksellisissä asioissa syystä tai toisesta - (en nyt lähde tätä vyyhtiä tämän enempää avaamaan, koska kyseessä olisi hyvin sekavaa filosofista pohdintaa kansallisen identiteetin muodostumisesta, siitä kuinka sitä pönkitetään eri tavoin - ja räikeimmillään urheilun saralla nämä ovat näkyneet olympialaisissa Berliinissä, Moskovassa, Sotšissa ja tietyssä määrin myös Los Angelesissa, muutamia kisoja vain mainitakseni).
En kuitenkaan täysin tyrmää mitään kansallisen identiteetin rakentamista ja sitä, että tuntee ylpeyttä kotimaastaan - olipa kotimaa sitten tietyllä tapaa millainen tahansa. Ymmärrän siis sen, että joku kokee isänmaallisuutta ja kenties jopa nationalismia Suomen puolesta, ja tiettyyn rajaan saakka vedettynä kyse voi olla positiivisesta asiasta, mutta - etenkin kun nationalismi - viedään liian pitkälle ääripäähän minun on mahdoton nähdä siinä mitään muuta kuin selkeitä ja hyvin voimakkaita uhkakuvia. Ja urheilussa tällaista pönkittämistä on äärimmäisen helppoa harrastaa, koska siinä hyvin konkreettisella tapaa voidaan näyttää se, että "
me olemme parhaita" ja tässä kohdin, yhdistettynä urheilun triviaalisuuteen, päästään siihen miksi minä en koe suurta viehtämystä urheilun korostamiseen ja sen avulla kansallistunteen pönkittämiseen. Se on minusta globaalisti (tai kansantaloudellisesti) varsin triviaali asia vaikka urheilussa suuret rahat pyörivätkin. Ei niillä olympiamitalleilla ruokaa osteta tai valtion taloutta kohenneta.
Mutta siihen kansalliseen ylpeyteen ja isänmaallisuuden tunteeseen...
Kuten yllä viittasin, en täysin tyrmää kansallisen identiteetin rakentamista ja sitä, että tunnetaan aitoa ylpeyttä kotimaastaan, mutta tuolloin - kun pyrin ajattelemaan järjellä - olisi järkevää rakentaa tätä identiteettiä ja tunnetta sellaisten asioiden ja arvojen varaan joilla todella on merkitystä, jotka todella ovat ylpeilemisen arvoisia asioita ja joista kannattaa olla hyvillään. Eli korostaa asioita jotka ovat kansallisesti todella merkittäviä ja joista kannattaa olla ylpeitä. Kyse voi olla menestymisestä tietyissä taloudellisissa tai yhteiskunnallisissa asioitta, kyse voi olla globaalisti merkityksellinen brädi - kuten Nokia parhaimmillaan on ollut etc. Näiden asioiden pohjalta tarkasteltuna voin kokea tyytyväisyyttä sille, että olen syntynyt Suomeen aikakaudella, jolloin maa on noussut valtiona ja taloutena aivan toiselle tasolle millä se oli äitini lapsuuden aikana - tästä on aihetta ylpeillä paljon enemmän kuin Virénin olympialaisissa voittamista kultamitaleista, vaikka toki nekin yksilötasolla arvokkaita saavutuksia ovat ja sellaisina huomionarvoisia. Mutta merkittäviä ne ovat todellisuudessa (minusta) vain urheilijalle itselleen ja hänen lähipiirille ja tukijoille.
Ja on tietenkin syytä huomioida se, että kun omalla kohdallani urheilu ennen niin merkittävänä ja tunteita nostattaneena asiana on pudonnut merkityksettömien joukkoon, jolloin subjektiivinen mielipiteeni voittojen merkityksestä kansallisen identiteetin kannalta ovat kovin vähäisiä. Mutta en edes niinä aikoina jolloin koin voimakkaita tunne-elämyksiä urheilun saralla (urheilijana tai katsojana), kokenut mitään halua pyrkiä nostattamaan kansallista identiteettiä tai tuntea ylpeyttä siitä, että suomalaiset pärjäsivät. Minulle voimakkaimmat tunne-elämykset (katsojana) antoivat ne minulle tärkeimmät joukkueet tai urheilijat tulivatpa he mistä tahansa - pysyin nauttimaan urheilijoiden loistavista suorituksista olipa kotimaa liki mikä tahansa (aivan kaikkien menestyksestä en nauttinut ja nykyään tarkastelen vieläkin kriittisemmin tätä seikkaa).
Toivottavasti tämä sepustus avasi edes hiukan sitä miksi en koe urheilua merkityksellisenä tekijänä vaan pidän niitä muista asioita kansallisen identiteetin rakentajana merkittävimpiä. Joskin on tunnustettava, että useille yksilöille se voiton tuoma tunnereaktio on niin voimakas, että siihen on helpompi vedota kuin Nokian menestykseen maailmalla. Olympia kulta 10 000 metrin juoksussa on hetkellisesti aivan jotain muuta kuin suomalainen - vähintäänkin hyvä - peruskoulutus, jonka maamme pystyy tarjoamaan, vaikka jälkimmäisestä on enemmän aihetta ylpeilyyn.
vlad.
.
